|
Post by Adalind on May 27, 2017 13:42:16 GMT 3
" LEONIS" suomalainen puoliverinen, 8-v hopeanrautias, koulupainotus omistaja - Adalind"Leonis on komea ja ryhdikäs ori, joka varmasti pistää silmään viimeistään lennokkaiden liikkeidensä jälkeen. Rautias onkin selvästi perinyt hyviä ominaisuuksia vanhemmiltaan, vaikka välillä siitä löytyykin vähän liikaa temperamenttisyyttä. Se on kaikesta huolimatta todella ystävällinen ja huomionkipeä tapaus, vaikka moni mieltäisikin tulisieluisen sanana enemmän ilkeäksi kuin kiltiksi. Leonis on kuitenkin ennemmin energinen ja seurallinen kuin äkäinen. Sitä on nimittäin varsasta asti kasvatettu hyville tavoille ja sen kyllä huomaa. Välillä energisyys ilmenee kuitenkin säikähtelynä, joten aina taluttaessa hevosta, sitä pitää taluttaa liinassa. Sekin vain, jotta nuori varmasti pysyy käsissä, vaikka se ei ole koskaan käsistä lähtenytkään."
|
|
|
Post by Adalind on May 28, 2017 22:05:40 GMT 3
10. kesäkuuta 2017 - valmennuspäivä Jinnilässä
Lauri Merikannon kertomaa:Päivän ensimmäisen ryhmän kanssa aloitettiin raviväistöillä pituushalkaisijalta vuoroin molempiin suuntiin. Aluksi väistö sai olla loivempi ja jyrkkyysastetta lisättiin kierros kierrokselta. Tässä vaiheessa millään muulla kuin ravin aktiivisuudella ja riittävällä ristiinpoljennalla ei ollut merkitystä, koska tarkoitus oli saada hevosia vetristymään ja aktivoimaan takaosaansa. Laukkatyöskentelyä tehtiin ensin keskiympyrällä niin, että joka toisella neljänneksellä ympyrästä haettiin kootumpaa laukkaa. Tässä suureen rooliin tuli ratsastajan istunta ja laukan kokoaminen sitä kautta, ei ohjalla. Välikäyntien jälkeen jatkettiin työskentelyä täyskaarroilla: pitkältä sivulta laukassa täyskaarolle, suunta vaihtuu ja laukka säilyy samana. Päädyn läpi vastalaukassa, laukanvaihto (askeleessa tai käynnin kautta) ja uusi täyskaarto. Kolareilta vältyttiin, kun täyskaarroilta tulevat pysyttelivät hieman uran sisäpuolella. Lopuksi, kun hevoset (ja ratsastajat) alkoivat olla vetreitä ja irtonaisia, mallattiin lävistäjille keskiravia. Jälleen kerran muistettiin pitää paketti kasassa vatsalihaksilla, ettei hevonen lähtenyt juoksemaan, tahti ei muuttunut, vaan pelkkä askel venyi. Loppuverryttelyt kevyessä ravissa eteen alas, loppukäynnit vapain ohjin. ”Teidän työskentelynne oli parantunut sitten Seppeleen tehoviikonlopun: ori ei lähtenyt enää rullaamaan itseään ylös tai jäänyt jännittyneeksi, vaan liikkui alusta alkaen letkeästi ja rentoutti ylälinjansa nopeasti. Istuntasi pysyi paremmin paketissa ja korjasit monta asiaa itse ennen kuin ehdin huomauttaa niistä, eli tälläkin saralla tapahtunut kehitystä.Raviväistöissä ei ollut mitään ihmeellistä, kun Leonis vain malttoi säilyttää tahdin. Laukkatyöskentely oli alkuun turhankin energistä, mutta kokoamisten kautta sait oria malttamaan ja viipyilemään. Laukkaan oli ilmestynyt ihan uudenlaista puhtia ja kokoamisissa takaosan voima näkyi.Vastalaukoissa Leonis kokeili onneaan laukanvaihdon muodossa, mutta kun itse muistit ylläpitää vastalaukkaa, se pyöri hyvin ja pysyi tahdikkaana. Keskiravit jäivät tänään hivenen vaisuiksi, jäit itse alkuun jarruttamaan istunnalla ja sen jälkeen Leonikselta loppui mielenkiinto. Kotiläksyksi siis keskiaskellajeja ja vastalaukkaa niin, että luvattomat vaihdot jäävät pois.”
Leonis oli sopeutunut yllättävän hyvin tallinvaihtoon, vaikka se olikin semmoinen duracell-jänis, että olisin luullut muuta. Toisaalta se oli ainoastaan hyvä, sillä näin uskaltauduin osallistumaan melkein heti järjestettävään kouluvalmennukseen. Olisi ollut aika sääli jättää valmennus välistä, sillä olin pitänyt Laurin pikkutarkasta valmennustavasta hänen vieraillessaan Seppeleessä aiemmin keväällä. Itse valmennukseen ajattelinkin sitten valmistautua kunnolla ja aloin verryttelemään hevosta hyvissä ajoin. Tiesin, että se oli kerännyt energiaa tässä muutaman päivän sisään ja halusin, että se olisi parhaimmillaan valmentajan tullessa paikalle. En mitään kovin rankkaa tehnyt, sillä tarkoitukseni ei tosiaan ollut väsyttää hevosta kokonaan, vaan saada niitä suurimpia virtoja pois, jotta valmennus ei menisi ilohyppyihin ja ties mihin turhaan.
Fiian tullessa uuden hevosensa kanssa paikalle oli kyllä pakko ihastella kullankeltaista Chiliä hetken. Voikko oli yksi suosikkiväreistäni ja aloin jo melkein mietiskellä miltä tamman, sekä Leoniksen varsa näyttäisi. Vähintäänkin mielenkiintoiselta. Huomatessani sitten pihamaalla enemmänkin liikettä siirsin orin käyntiin ja annoin sen kävellä vapaammin pitkin ohjin. Rautias pärskähteli ja venytti askeltaan. Hymyilytti, että se osasi olla edes hetken rentona.
Laurin saapuessa hän ohjeisti päivän ensimmäiseksi tehtäväksi raviväistöt. Ravi oli itselleni varmaan vahvin askellaji ja saatuani Leoniksen ravailemaan tasapainossa eteenpäin, oli helppo pyytää siltä minkälaista väistöä tahansa. Välillä vauhtia meinasi tulla aivan liikaa, mutta valmentajan huomauttaessa siitä muutaman kerran oli helpompi itsekin tajuta mitä haettiin. Tuntui hyvältä onnistua alkuun jossain, sillä tuntui, että edellisellä kerralla ei edes ollut mitään pakkaa mitä pitää kasassa kun kaikki oli niin vaikeaa vaativan hevosen alla. Nykyään vaan osasin arvostaa Leonistakin ihan eri tavalla, eikä se ollut vain liian vaikea hevonen minulle. Se oli hyvin opettavainen ja se tuntui itselleni nykyään täydelliseltä ominaisuuksiensa kanssa.
Heti nostaessani laukan Leonis tuntui heti asteen energisemmältä. Se ei painanut kädelle yhtään, mutta liike tuntui selästä asti menevän todella ylös ja alkuun oli vaikea mukautua sen aavistuksen ehkä hyppivään liikkeeseen. Korjasinkin sitä pyytämällä hevosta eteen ja ori tuntui entistä enemmän vain pommilta joka voisi räjähtää milloin tahansa. Seuraava tehtävä auttoikin paljon hallintalaitteiden takaisin saamisessa. Aluksi yritin koota liikaa ohjalla ja sain herkältä hevoselta vastaukseksi ravin. Lauri muistuttikin, että kokoaisin istunnalla ja jättäisin ohjat jopa kokonaan pois. Huomasin heti eron ja sellainen hätäisyys hävisi kokoamisesta heti, laukkakin tuntui pyörivän jotenkin vahvemmin. Olin tottunut ehkä liikaa käyttämään kokoamisessa ohjaa ja pohjetta, vaikka pelkkä istunnalla kokoaminen tehosi erinomaisesti Leonikseen.
Välikäyntien aikana annoin Leoniksen huokaista taas venyttämällä kaulaansa eteen-alas. Ori ei tuntunut vielä edes väsyneeltä, mutta se yli-innokkuus tuntui viimeinkin hälvenneen. Rautias käänteli korviaan enemmän suuntaani ja muut hevoset eivät kiinnostaneet enää niin paljoa.
Seuraava tehtävä oli aavistuksen haastava, sillä vaikka olin harjoitellut vastalaukkoja niin täyskaarron kaltaisessa tehtävässä oli omat haasteensa. Pidin kaarteessa ulkoavut hyvin apuna, mutta sen jälkeen oma istuntani lipsahti aina vähän ”pois paikoiltaan” ja tuli laukanvaihto. Sainkin muistutuksen pitää laukka-avut edelleen voimassa, jottei laukanvaihtoja tulisi. Yritinkin heti keskittyä enemmän ja vaikka saatiin hyviä suorituksia, niin liian helposti sieltä sai sen laukanvaihdon. Voikin siis kuvitella, että ne varsinaiset laukanvaihdot onnistuivat myös hyvin askeleessa.
Lopuksi saimme tehtäväksi mennä vielä keskiravia lävistäjällä ja jännitin sitä ehkä liian paljon. Tiesin nimittäin keskiravin ongelmakseni. Muut keskiaskellajit onnistuivat helposti, mutta ravissa en vain kyennyt istumaan. Leoniksella oli niin suuret liikkeet, että jäin pakostikin melkein jarruttamaan liikaa istunnallani, etten pomppisi satulassa. Lauri pistikin vatsalihakseni kunnolla töihin, sillä sain tulla tehtävää muutamaan otteeseen uudestaan. Hyvää suoritusta ei kuitenkaan saanut ja tiesin koko ajan, että valmentaja tiesi, että Leonis pystyisi niin paljon parempaan. Sillä oli niin hienot liikkeet kyllä. Lopulta kuitenkin ori kyllästyi koko tehtävään kun se alkoi selvästi jo vähän väsymään. Annettiinkin sen yhteistuumin jo huokaista, sillä eihän se ollut tehnyt mitään väärää, minä se olin.
Loppukäyntien aikana saimme kuulla palautteen tunnista ja olin Laurin kanssa kyllä täysin samaa mieltä siitä mitä kotona piti vielä harjoitella runsaasti lisää.
Tallissa riisuin orilta varusteet ja harjasin koko hevosen tapani mukaan huolellisesti lävitse. Se oli vähän hikinen ja päätin laittaa sille fleeceloimen, jotta se saisi kuivua rauhassa ennen pihalle menoa. Ulkona oli kyllä varsin lämmintä tai ei ainakaan kylmä, mutta ajattelin niin olevan parasta. Sen jälkeen puhdistinkin sitten Leoniksen kaikki varusteet pikkutarkasti lävitse ennen kuin lähdin kävelemään päärakennuksen luokse.
”No oliko hyvä treeni?” Anni vilkaisi minua kahvikuppinsa takaa saavuttuani heille sisälle. ”Joo, ihan hyvä, että sait Merikannon taivuteltua tänne. Teki kyllä hyvää saada koulurääkkiä”, naurahdin ja kaivelin kaapista liiankin tottuneesti lasin, jonka täytin sitten vedellä. Istuuduin sitten Annia vastapäätä ruokapöydän ääreen. ”Tosin en tiedä miten kykenen ratsastamaan Leoniksen huomenna kun vatsalihakset huutaa hoosiannaa jo nyt!” Ystäväni pyöritteli virnistäen päätään. ”Ja sä kun aina kehut kuinka teräskunnossa oot tänä kesänä”. ”Joo no tätä menoa oonkin”. ”Kesäkuu on niinku viikon sisään?” ”No en mä nyt niin rapakunnossa oo, etten siihen tavoitteeseen yltäis”, naurahdin taas.
Juttelin Annin kanssa vaikka mistä, enkä edes tajunnut kuinka nopeasti aika vierähti ennen kuin The Valmentaja astui sisälle taloon. ”Valmennuksetpa on tältä päivältä ohitse, että huomiseen!” mies heilautti kättään ja Anni kiitti tätä vuolaasti saapumisesta. ”Odota kuitenkin, tuu edes juomaan kahvikupponen, voin keittää sitä heti lisää”, kaverini nousi jo tuoliltaan alkaen ahertamaan keittimien ympärillä edes odottamatta vastausta. Lauri saapui kuin saapuikin sitten istumaan pöydän ääreen samalla kun nousin itse ylös. Vein lasini tiskipöydälle ja päätin, että nyt oli jo aika lähteä Seppeleen suuntaan Solttua liikuttamaan (ei tuntunut kovin mahtavalta idealta juuri silloin).
Hyvästelin kaksikon ja kävelin ripein askelin pihamaalle. Kävin riisumassa Leonikselta loimen ja samalla päätin viedä sen yhä hetkeksi ulkoilemaan. Näytti se hevonen kyllä niin tyytyväiseltä, vaikka itselle oli tuskaa jo istahtaa harmaaseen Audiini ja ajaa seuraavalle tallille..
|
|
|
Post by Adalind on Jun 19, 2017 0:09:57 GMT 3
19. kesäkuuta 2017 - Kun hetki pysähtyy
Vaaleanpunainen taivas kauniin auringonlaskun kera koristi rauhallista iltamaa. Kello oli aika paljon. En kyllä tiedä paljon, mutta siitä tiesin että paljon kun aurinko oli jo niin alhaalla. Me kuitenkin Annin kanssa oltiin päätetty, että vedettäisiin tämän päivän treenit iltasella. Päivä oli ollut niin aurinkoinen ja lämmin, joten silloin ei kukaan kyennyt melkein edes kävelemään, saati ratsastamaan. Jopa nyt illalla treenit oltiin vedetty rennosti ja molemmat oltiin menty ilman satulaa. Anni tosin oli jo lähtenyt huoltamaan Caraa takaisin talliin, koska minä olin vähän venyttänyt loppuverryttelyä liian pitkäksi. Siinä pitkin ohjin kävellessä oli mukavaa nauttia Jinnilän hiljaisuudesta ja rauhallisuudesta. Mitään ei kuulunut. Välillä vain hevosten tuttuja hörähtelyjä ja se kun Jiri avasi ulko-oven tullessaan seisoskelemaan ulkosalle. Selvästi tullut katsomaan oltiinko me vieläkään selvitty hevosten kanssa iltakuntoon. Taisi tuo pikkaisen jopa virnistää, muttei sanonut mitään. Anniakaan ei vielä näkynyt. Tällaiset tunnelmalliset kesäillat olivat parhaita. Pystyi vain nauttimaan hetkestä ja lämmöstä, jota ei suotu Suomessa talvisaikaan. Kaikki tuntui melkein täydelliseltä ja oli helppo odottaa seuraavia päiviä. Tuskaisia valmennuksia, kesähelteitä, rantapäiviä, uimista, veneilyä ja hevosten kirmailun seuraamista kun ne juoksentelisivat laitumilla. Kavereiden kanssa vietettäviä iltoja ja typerien asioiden tekemistä. Kesät olivat aikaa, jolloin pystyi asettamaan stressiä edes vähän sivuun ja elämään lujaa. Välillä tosi lujaa, liian lujaa. Tärkeintä oli kuitenkin pitää hauskaa ja sitä mä olin pitänyt, vaikkei vielä ollut edes juhannus. Töitä kyllä oli riittänyt, eikä lomaa ollut vieläkään näkyvissä bisneksen pyöriessä liiankin hyvin. Hyvää aikaa siis tienata ylimääräistä. Vain sihahdus kuului kun Jiri avasi kädessään olevan siiderin ja ajattelin siinä vaiheessa, että eiköhän nyt Leoniskin ollut kävellyt ihan tarpeeksi. Hyvä, ettei sekin nukahtaisi kohta ja pelkkä ajatuskin nauratti. Minne se energinen ori oli hävinnyt? Ajattelin kuitenkin kävellä vielä kierroksen kentän ympäri, koska tiesin Leonikselle olevan hyvä kävellä mahdollisimman paljon. Se kun teki välillä aika kovaa treeniä niin runsas kävely oli omiaan tasapainottamaan tilannetta. Nyt lisäkierros taisi olla kuitenkin virhe. Kuului räsähdys puiden seasta ja tunsin kuinka Leonis havahtui samalla pysähtyen. Hevosen katse hakeutui metsän laitaan ja nauroin sille miten hölmö se oli. ”Jänistäkö sä pelkäät?” Tilanne huvitti niin paljon ja yritin hoputtaa rautiasta jatkamaan matkaansa. Luulinkin, että tilanne olisi mennyt noinkin helposti ohi. Ori nimittäin astui eteenpäin... … askeleen. Sitten näin kuinka tumma hahmo ilmestyi puiden siimeksestä esiin. Sydämeni hakkasi muutaman ylimääräisen lyönnin, sillä olin aluksi säikähtänyt sitä itsekin. Siinä me sitten seistiin kun hirvi tuijotti meitä tietämättä lähteäkö karkuun ja me tuijotettiin sitä. Tilanne ei tuntunut raukeavan, enkä osannut itsekään reagoida kun oli outoa nähdä iso eläin näinkin läheltä. Ihan kuin se ei olisi pelännyt. Ei se nimittäin karkuun lähtenyt. Se astui lähemmäs. Leonis järkyttyi asiasta niin paljon, että tunsin vain kuinka sen lihakset liikahtivat ja se teki täyskäännöksen ympäri. Se taisi selvästi luulla, että hirvi oli tullut syömään sen. Ori tuntui olevan ihan paniikissa ja vaikka kaikki kävi todella nopeasti niin se hetki tuntui ikuisuudelta. Leoniksen täyskäännös oikealle ei nimittäin onnistunut ihan niin kuin olisi pitänyt. Se nimittäin ei vaan kääntynyt vaan yritti pakoon sivulle. Vieressä oli tosin vain aita. Peloissaan oleva eläin luuli selvästi, että se pääsisi sen yli, vaikka se oli melkein sivuttain vielä aidan vieressä. Valkoinen aita osui hypyssä orin takajalkoihin ja tunsin kuinka kaikki se tasapaino ja harmonia mitä hain aina ratsastuksessa katosi savuna ilmaan. Irtosin paljaasta selästä ja ajattelin hetken, että vihreä ruoho näytti pehmeältä. Se oli kyllä kaikkea muuta. Isku maahan tuntui todella kovalta tärähdykseltä ja vauhdin vuoksi lensin muutaman kerran ympäri ennen kuin sain kroppaani hallintaan edes vähän. Leonis nousi viereltäni ylös ja näkökentässäni kaviot vilahtivat nopeasti ohitse. Ori juoksi talon takaa saunan suuntaan, mutta sitä en enää tiennyt. Päässä pyöri ja vaistomaisesti yritin vain nousta mahdollisimman nopeasti ylös. Jostain syystä kädet eivät kuitenkaan kantaneet ja koko maailma tuntui hämärtyvän. Kuulin Jirin huudon jostain kaukaa ja yritin vastata kaiken olevan kunnossa. Ääntä ei kuitenkaan lähtenyt. Silloin tuntui, että olin siinä hetkessä niin yksin... // Hui! Melkoisia sydämentykytyksiä tästä seurasi. Eläväisesti kirjoitettu, mukaansatempaava tarina, jonka jatkoa odottelen kuumeisesti... -Anni
|
|
|
Post by Adalind on Aug 28, 2017 23:50:54 GMT 3
27. elokuuta 2017, sunnuntai (Laurin tekstit Annin käsialaa)
Adalind "No enkä mene!" "No menetpäs!" Anni tivasi ja mä irvistin. "Sä tiedät etten oo esteihmisiä -vieläkään", vastasin jo tyynemmin. "Joo, mut oot ollu ni voit olla uudestaan", se katsoi mua kuin tyhmää. "Eli mä soitan sille", Anni kohautti olkiaan ja lähti kävelemään kotinsa suuntaan. "Anni hei! Älä kuule yhtään yritä!" Mä yritin estellä kaveriani, mutta kun se katosi ovista sisälle mä jäin seisoskelemaan pihalle Leoniksen ja Väiskin tavaroiden, sekä puhdistustarvikkeiden viereen. Ihan yksin. Siinä minä seisoin varmaan viis pitkää minuuttia ennen kuin Anni palas pihalle säteilevänä. "Se tulee!" Katsoin brunettea ihan järkyttyneenä. "Nyt sä huijaat.. ei se noin vaan tulis".
Mutta niin se vaan tuli ja tajusin, että vastoin mun tahtoa mulle oltiin varattu estevalmennus muutaman päivän päähän siitä hetkestä.
Taivas oli pilvinen ja Leonis tuntui vähintään yhtä jännittyneeltä kuin minäkin. Se peilasi mun tunnetiloja joskus liiankin hyvin ja pelkäsin että hevonen paljastaisi mun tunnetilat väistämättä valmentajalle. Lauri kävelikin juuri parahiksi autoltaan kenttää kohden ja mä moikkasin sitä hymyillen. "Anni sitten taisi todella yllyttää sut tähän?" Mies virnisti ja mä pyöräytin silmiäni. "Joo ja ei. Tää oli melkein pakotusta", hymähdin ja pysäytin Leoniksen. "Mutta pidäthän estekorkeudet matalina. Mä en oo hypännyt kuin kuuttakymppiä Soltun kanssa Seppeleessä". Merikannon kasvot kurtistuivat hieman kun se katsoi mua mietteliäänä. "Annihan sano että oot hypännyt yli metriäkin". "Siitä on kaks vuotta", naurahdin. "Musta tuli kouluratsastaja, kuten oot varmaan huomannut."
Lauri Anni ja Jiri olivat hauskoja tyyppejä. Niiden kautta mä olin löytänyt tieni Liekkijärvelle, jossa hevosia piisasi suunnilleen enemmän kuin ihmisiä. Etenkin Anni oli hyvin hanakka soittelemaan mulle valmennusten merkeissä, kuten viimeksikin. Joo estevalmennusta kaivattaisiin, mä ja Ada. Jos me molemmat otettais yksärit, Ada ensin. Hyvä kiva kiitos.
"Mmm-h", vastasin mietteliäästi, verraten kentälle tuotuja esteitä lähettämääni ratapiirrokseen. Ne täsmäsivät, joten mä marssin pudottamaan puomit maantasalle kääntäen sitten katseeni ratsukkoon, joka kiersi kaviouraa jokseenkin levottomana. Annin ja mun puhelun aikana mä olin hetken kuvitellut, että tallilla oli joku muukin Ada, koska se oli kuulostanut niin uskomattomalta. Estevalmennukseen? Adalind? "Sä tarvitset kouluratsastusta esteiden välissä", totesin rauhallisesti, nojaten kyynerpään aitaan. "Aloitetaan helpoilla jutuilla."
Adalindillä oli jonkinasteinen estekammo ja olisi ollut helpompi, jos mä olisin tiennyt enemmän. Naisen olemus oli kuitenkin niin jännittynyt, etten mä tohtinut udella enempää. Sen sijaan mä teetätin ratsukolla puomilinjoja erilaisilla askelväleillä, jotta kouluratsastaja saisi näyttää kyntensä. "Näyttääkö pahalta?" tiedustelin nostettuani yhden puomin maahankaivetuksi pystyksi. Kyllä, Adalind oli maininnut hypänneensä kuuttakymppiä, mutta Leonis kiehui jo puomeista: ori viskoi päätään ja tanssahteli päädyssä niin malttamattomana, etten mä ollut sillä hetkellä yhtään varma, oliko se kaikista paras vaihtoehto Adalindin esteratsuksi.
Adalind Leoniksella käynnistyi uusi vaihe heti kun se tajusi, että esteet oli rakennettu sitä varten. Olin mä orilla joskus aiemminkin hypännyt, joten aika luottavaisin mielin mä sen kanssa olin, vaikka se vähän meinasi pelleillä. Mä kun luotin hyvin kehonhallintaani niin mä tiesin etten mä kovin helposti tippuisi selästä.
"Ei nyt vielä", virnistin Laurille kuumenevan orin selästä ja tulin annettua tehtävää onnistuneesti muutamia kertoja. Valmentaja osasi pitää tunnilla tehtävät suht helppoina ja sain koko ajan lisää varmuutta tekemiseen. Jopa Leonis tuntui koko ajan rentoutuvan enemmän, eikä sen päässä pyörinyt enää ajatus että se halusi lentää. Tehtävät tuntuivat jopa hauskoilta, vaikka kentän toisessa päässä oleva pieni pysty sai ehkä aina vähän jännittymään, sillä aiemmin kesällä tapahtunut hirviepisodi oli selvästi jättänyt kolhunsa ja pelkäsin välillä, että se tapahtuisi uudestaan.
Välikäyntien aikana sitten hymyilytti. "Eihän se Leoniskaan niin paha ollut kun uskalsit antaa sille vähän enemmän tilaa hyppyihin", Lauri hymyili myös samalla kun tuo nosti puomeja ylemmäs. "Ei ja oli kyllä ehkä hyvä kun satuinkin joutumaan estevalmennukseen niin ehkä meidän meno näyttäisi joskus muultakin kuin kaahaamiselta", naurahdin ja Lauri pyöritteli päätään huvittuneena. Ties mitä hän taisi ajatellakaan.
Hymyni kuitenkin ehti hyytyä varsin pikaisesti kun huomasin mihin korkeuteen esteet oli nostettu. Eihän ne mitään super korkeita olleet, mutta selvästi mun kipurajan kohdilla. Nielaisin ja sydämeni taisi jättää muutaman lyönnin välistä kun Lauri lopulta pyysi hyppäämään suoralla linjalla olevan pystyn. Mä meinasin ensin kieltäytyä, mutta mun tapoihin kuulu joskus peittää kaikki pelko liiaksi asti, joten mä annoin Leoniksen lähteä laukkaamaan. Tajusin kuitenkin heti, että jäin puristamaan polvillani satulaa, vetämään ohjista ja jopa istuntani jarrutti menoa. Koko kroppani huusi, että hitaammin ja varovaisemmin, vaikka Lauri huusi, että antaa vaan mennä. Mä en osannut sillä hetkellä noudattaa miehen ohjeita yhtään, ihan kuin en olisi kuullutkaan niitä. Kaikki päätyi siihen kun Leonis kieltäytyi. Se hyppäsi pystyyn ja peruutti muutaman askeleen taakse päin. "Adalind, mitä tuo nyt oli?" Laurin jopa ärtynyt ääni kuului sivulta. "Muista mitä ohjeistin alkutunnista..."
Lauri Adalind oli hypännyt pienet esteet niin varmasti ja hillinnyt kuumuvaa Leonista niin hyvin, että mä olin uskaltanut korottaa pystyä. Nyt ratsukko oli kuitenkin esittänyt mulle tyylipuhtaan liukupysähdyksen, ja mä tajusin asettaneeni riman kirjaimellisesti liian korkealle vasta tokaistuani ohjeet liian kuivakkaasti.
"Sori", ähkäisin, kun Adalind käänsi Leoniksen takaisin päätyyn ja nosti laukan. Harpoin esteen vierelle, ristin kädet puuskaan rinnalle ja työnsin ristiriitaiset ajatukset sivuun keskittyen seuraamaan Leoniksen liikkumista. "Mä seison nyt tässä. Aktivoi takajalkoja pohkeella, mutta pidä kiinni edestä. Älä anna sen päästä pitkäksi linjalla." Adalindin katseessa oli vielä epävarmuutta, kun nainen käänsi hevosensa pystyä kohti. Mä mutisin ohjeita mahdollisimman rauhallisella äänellä ja viimeisten askelten aikana huomasin itsekin jännittäväni kuinka ratsukon kävisi. Leoniksen korvat nousivat pystyyn, mutta ori pujahti pystyn ohi viimeisellä askeleella horjuttaen ratsastajansa tasapainoa.
Mä näin heti, että Adalindin viimeisetkin itsevarmuuden rippeet olivat ropisseet pois toisen kiellon myötä. Annoin hetken aikaa, mietin sanani tarkkaan. Leonis viskoi päätään voltilla, jolle Adalind oli sen kulmaan kääntänyt. "Mä otan yläpuomin pois. Tulet sen ensin pienenä ravilähestymisellä, jatkat laukassa takaisin päätyyn ja tulet heti uudestaan. Okei?" Siniset silmät kääntyivät epävarmoina muhun, mutta vaaleaverikkö nyökkäsi lyhyesti. Sirot kädet näpräsivät ohjia takaisin tuntumalle, ennen kuin mä käännyin pystylle nostaakseni ylemmän puomin hetkeksi pois. Adalind teki työtä käskettyä ja toi Leoniksen esteelle ravissa, enkä mä puuttunut lähestymiseen, joka sujui kuten aiemminkin. "Joo, laukkaa, nyt", huutelin ohjeita Adalindin jäätyä hetkeksi ihmettelemään Leoniksen pientä, varmaa hyppyä. Naisen nostettua laukan mä laskin yläpuomin takaisin kannattimilleen ja jäin odottamaan. "Rentouta käsi. Katse päätyyn, istu satulaan, hengitä. Anna sujua. Se pääsee siitä yli vaikka takaperin."
Adalind Yritin keskittyä Laurin sanoihin ja luottaa siihen että Leonis kykeni hyppäämään esteen vaikka miten päin. Parin kiellon jälkeen vaan muutaman vuoden takainen epäonnistuminen pyöri mielessä ja osasin jo kuvitella tilanteen kuinka yläpuomi jää hevosen jalkojen väliin saaden hevosen tulemaan maahan melkein kylki edellä. En päässyt onnettomuudesta irti vaan kuva oli piirtynyt liian tiukasti päähän. Kieltojen jälkeen epävarmuus kasvoi ja mä muistin miksi mä pelkäsin. Mä en ehkä pelännyt tippumista ja sitä maahan iskeytymistä vaan sitä miten pahasti voisi käydä.
Askel ja toinen.
Leonis oli valmiina hyppyyn, mutta mä tarrasin sitä melkein liian kovaa suusta kiinni kun mä pysäytin sen muutaman metrin päähän esteestä. Ori pärskähti kärsimättömänä ja mun oli pakko silittää sitä kaulasta. Se ei ollut tehnyt mitään väärää. Minä olin. Pian sen jälkeen katsahdin valmentajaani ensin epäröivästi, mutta ääneni kaikui ulkona liiankin varmaan sävyyn. Aivan kuin uhmakkaasti, vaikka sanat eivät kuvanneet äänensävyä yhtään. "Leonis pystyy, mä en", sanoin antaessani orin kävellä esteen ohi. "Voidaanko me ottaa muutama pikku ristikko alle ja lopetella sitten?"
Lauri oli hetken vaiti, mutta mä en uskaltanut edes katsoa sitä. Ajattelin, että se oli pettynyt muhun, koska olin luovuttanut. Mä ainakin olin, koska mä olin yleensä sellainen ihminen joka tekee kaiken loppuun asti. Valmentajani ei kuitenkaan kuulostanut pettyneeltä vaan enemmänkin ehkä mietteliäältä kun hän pyysi minua kävelemään luokseen kentän keskelle. "Adalind", se sanoi ja mä katsoin sitä harmillisena silmiin. "Mä sanoin, etten oo enää esteratsastaja.."
Lauri Normaalisti mä olisin kuunnellut valitusvirren leukaperiä kiristellen ja kehoittanut valmennettavaani ottamaan ohjat käteen ja ratsastamaan. Nyt mun edessäni satulassa kiemurtelevan neitokaisen kasvoilla oli kuitenkin niin jännittynyt ilme, etten mä helvetti soikoon kyennyt olemaan niin tunteeton. "Ok, mä lasken ton pystyn. Tule vaikka ravilähestymisellä jos tuntuu, että saat sen paremmin kontrolliin", mutisin harppoen pystyn luo katse tiiviisti kentän hiekassa.
Leoniksen hypyt muistuttivat lähinnä kengurunloikkia, mutta Adalind pysyi kyydissä ja sai pidettyä estekammonsa kurissa siinä määrin, että miniristikot sujuivat. "Mä voin kyllä hypätä sillä", totesin tyynesti, ihan kuin me oltaisiin puhuttu asiasta hetkeä aiemmin. Todellisuudessa Adalind oli jäänyt ravaamaan pääty-ympyrälle suu tiukkana viivana, enkä mä saanut enää sanaa suustani. "Ai?" nainen ähkäisi siirtäen Leoniksen käyntiin. Nyökkäsin sanojeni vahvikkeeksi toivoen hartaasti, että kypärä ja saappaat olivat todellakin auton takakontissa kuten mä muistelin. "Sille tekisi hyvää saada hyppyjä alle", jatkoin päähänpistoani perustellen. Ilme Adalindin kasvoilla muuttui hämmästyneestä mietteliääksi ja ennen kuin mä ehdin jatkaa argumentointiani, vaaleaverikkö nyökkäsi hypäten seuraavassa hetkessä alas orinsa selästä.
Leonis oli kuuma kuin painekattila. Ori yritti juosta karkuun mun jokaista apuani, joten mä jäin hetkeksi laukkaamaan kaviouralle antaen puoliverisen edetä pidemmällä kaulalla. Kun hopeanrautias alkoi rentoutua, mä kokosin laukkaa ja käänsin Leoniksen hetkeksi ympyrälle. Siirtyminen laukasta käyntiin onnistui ja mä saatoin kääntää katseeni Adalindiin. "Nosta tuo pystyksi", murahdin. Leonis oli jo saanut lämmittelyjä kerrakseen, joten mun ei tarvinnut kuumutella oria pikkuesteillä enempää.
Adalind En tiedä olinko mitä mieltä siitä, että Lauri nousi sijastani kesken valmennuksen ratsuni selkään. Toisaalta olin helpottunut kun ei tarvinnut olla keskellä sitä kaikkea painetta minkä pelko aiheutti, mutta sen lisäksi tunsin itseni aivan surkeaksi ja epäonnistuneeksi. Olin tottunut selviämään omin avuin ja oli vaikea myöntää, että tämä asia oli sellainen mihin tarvitsin apua. Sen takia nyökkäsin tyynen varmasti Laurin lähes käskiessä nostamaan esteen pystyksi. Puomi nousi kannattimilla varsin nopeasti ja siirryin sitten seuraamaan ratsukon etenemistä.
Lauri nosti laukan ja Leoniksella oli jo siinä kohti ihan eri fiilis menossa. Se keskittyi, eikä vain pommina syöksähtänyt eteen. Välillä sen suunnaton energia kuitenkin meni liikaa ylöspäin ja mies sai pyytää oria etenemään enemmän eteen. Pian Lauri kuitenkin käänsi jo puoliverisen estettä kohden ja ilman sen kummempia ihmetyksiä este ylitettiin kuin vettä vain.
”Nosta sitä vielä”, Lauri huudahti kentän toisesta päädystä ja tein työtä jälleen käskettyä. Este oli jo sillä tasolla, etten sitä olisi uskaltanut enää hypätä, mutta niin se vain nämä kaksi ylittivät sen liiankin kepeästi. Leonis nautti ja Lauri näytti juuri siltä, että oli tehnyt asian kymmeniä ja uudestaan kymmeniä kertoja -ja niinhän hän oli tehnytkin. Esteen jälkeen mies siirsi orin ravin kautta käyntiin ja minun kohdallani hän hyppäsi alas satulasta. Tartuin automaattisesti ohjista kiinni Laurin ollessa maankamaralla, mutta en osannut sillä hetkellä sanoa mitään. Lauri kuitenkin taputti Leonista varmasti ja katsahti sitten minuun. ”Leonis osaa kyllä hypätä. Sä voit hyvin luottaa siihen, että se hyppää näitä ei niin isoja kunhan vaan oot sen tukena.”
Lauri Adalind mittaili mua hetken katseellaan, nyökkäsi ja kiipesi takaisin orinsa satulaan vähin äänin. Mä huokaisin hiljaa ratsukon liikahtaessa eteenpäin: olinko tehnyt oikean ratkaisun tarjoutumalla ratsastamaan? Normaalisti mä lähdin ratkomaan asioita kokonainen ratsukko edellä, enkä tarjoutunut ratkomaan ongelmia konkreettisesti. Mä halusin antaa avaimet siihen, että ratsastaja saattoi itse kokea ahaa-elämyksiä. Adalind oli kuitenkin mennyt niin lukkoon ja vaikuttanut niin ahdistuneelta, etten mä ollut kehdannut paineistaa nuorta naista liikaa - pahimmassa tapauksessa mä olisin vain pahentanut sen rimakauhua.
"Se näyttää hyvältä", totesin Adalindin ratsastettua Leonis pidemmälle kaulalle. Ori pärskähteli tyytyväisenä päätään ravistellen ja vaaleaverikkö sen selässä näytti toipuneen shokistaan. Mä vilkaisin kelloa, joka kertoi meidän pysyneen kutakuinkin aikataulussa. "Kai tulet ensi viikonloppuna?" hymähdin varovasti hymyillen. Adalindin katse kävi mussa naisen siirtäessä Leonis käyntiin. "Koulutunnille", vastaus kuului, enkä mä osannut kuin nyökätä.
Anni oli maksanut oman valmennuksensa jo etukäteen, mutta Adalind oli unohtanut rahat autoonsa. Niinpä mä potkiskelin pikkukiviä tallin edustalla sen aikaa, että nainen sai vietyä Leoniksen talliin odottamaan. "Ei kiirettä", naurahdin blondin kipittäessä ohitseni autolleen. Mun katse seurasi Adalindin ilta-auringossa välkehtiviä hiuksia ja mä tajusin ajattelevani, kuinka erilaiselta nainen näytti: enää sen olemuksessa ei ollut tippaakaan jännittyneisyyttä kuten vajaa puoli tuntia sitten. "Tässä", Adalind heläytti ojentaen setelit käteeni. Kiitin hymyillen, survoin setelit taskuuni ja tuijotin hetken edessäni seisovaa naista kuin olisin odottanut jotain. "Joo, no.. Ensi viikkoon", ähkäisin lopulta, kun Adalindin utelias katse alkoi muuttua kiusaantuneeksi. "Joo, heippa", nainen hymähti heilauttaeen kättään samalla hetkellä, kun otti ensimmäisen askeleen tallia kohti. Mä huiskautin takaisin Adalindin selälle, huokaisten uudestaan.
|
|