Sunnuntaina 9.7.2017
LauriTallipiha kylpi kullankeltaisessa ilta-auringossa. Mä seurasin katseellani pidemmällä kaulalla ravaavaa Väiskiä, josta Anni oli alkanut saada irti jo varsin laadukkaita hyppyjä.
"Joo, ensi viikolla uudestaan?" mutisin sihauttaen vissypullon auki. Ruskeatukkaisen katse kävi mussa, kääntyen sitten takaisin pölisevään kenttään.
"Jep. Voin kysellä, onko muita tulijoita."
Kesä Suomessa oli sujunut yllättävän kivuttomasti. Mä olin tottakai olettanut ikävöiväni Saksaa, jonka pohjois-osan talleja mä olin viime vuoden kiertänyt. Valmennusryhmiä oli kuitenkin riittänyt aina pääkaupunkiseudulta Liekkijärvelle saakka, joten olin saanut pidettyä itseni kiireisenä.
Olin jo kävelemässä autolle, kun mun katse jumiutui Mersun viereen ilmestyneeseen autoon. En ehtinyt ajatuksissani sen pidemmälle, kun tuttu ääni tervehti mua tallin suunnalta.
"Moro", virnistin Adalindille, joka oli pysähtynyt orinsa kanssa tallin eteen. "Et tullut hyppäämään?"
Kukaan muu ei ollut saanut järjesteltyä aikataulujaan niin, että sunnuntai-ilta olisi kelvannut. Mä olin silti tullut pitämään Annin yksityistunnin ja sopimaan kisajärjestelyistä, sekä pyörähtänyt Seppeleen maastoesteradalla käsittääkseni sen kapasiteetin tehoviikonlopun uusintaa varten.
"En", blondi ähkäisi hivenen kiusalliseen sävyyn hymyillen. Se ei ilmeisesti ollut esteihmisiä, koska ei ollut tähän mennessä osallistunut kuin mun pitämiin kouluvalmennuksiin.
Adalind katosi orinsa kanssa tallin suojiin vain hetkeä ennen kuin Anni talutti kevyesti hionneen ratsunsa pois kentältä.
"Ai, sä et lähtenytkään vielä. Juotko kahvit ennen lähtöä?" nainen tiedusteli utelias hymy huulillaan. Mä nyökkäsin automaattisesti, seuraten sitten pärskivää Väiskiä talliin.
AdalindLeonis oli hyvin rauhallisella päällä ja se laahusti perässäni talliin silmät lähes kiinni. Lämmin päivä oli selvästi tehnyt hommansa, eikä kenelläkään tainnut olla tänään liikaa energiaa. Ei edes Leoniksella, vaikka se olikin yleensä kuin pommi. Tallissa riisuin päitset sen päästä ja ori jäi kyyhöttämään aloilleen oikein rennon oloisena.
"Saisit nyt piristyä, etten joudu itse liikaa töihin", virnistin hevoselle taputtaen sitä kaulalle samalla alkaen sivelemään sitä reippaasti harjalla.
Pian Anni tuli perästämme talliin juuri sopivasti kun tiputin harjan pikaharjauksen jälkeen takaisin oven vieressä olevaan pakkiin.
"Menikö hyvin?" kysäisin kaveriltani ja sain vastaukseksi lähes korviin asti yltävän hymyn ja sitten tyttö hävisikin karsinaan hetkeksi Väiski perässään. Palatessaan näkyville tämä nyökkäsi.
"Joo, tosi hyödyllistä kun sai ihan yksityistunnin. Väiski alkaa olemaan tosi kiva jo esteillä ja Lauri osaa auttaa just sopivasti että päästään kehittymään".
Nyt oli mun vuoro nyökätä.
"Joo, se on kyllä taitava opettaja. Kiva kun se on koko kesän täällä niin pääsee useemmin avuksi."
Sitten kävin nostamassa satulan Leoniksen selkään ja kun pääsin lopulta siihen vaiheeseen, että kiinnittelin viimeisiä suitsien remmejä niin Anni ilmestyi karsinalle.
"Et olis halunnu ens viikolla tulla kans tunnille?" Brunette hymyili ja kysymys tuntui enemmän haasteelta kuin kysymykseltä.
"Mä en oikein enää hypi kuin mielenvirkistykseksi.." kohautin olkiani mietteliäänä.
"Mutta sähän olit ennen kilpaillutkin esteillä niin ehkä olis aika kokeilla uudestaan kouluratsastuksen oheen?" Anni virnisti ja pyöritin päätäni.
"Ehkä joku toinen kerta", en ollut kertonut edes hänelle, että syy siihen oli ainoastaan pelko, joka oli jäänyt esteitä kohtaan.
Talutin Leoniksen ulos kentälle. Kiristin satulavyötä parilla rei'illä ja laskin jalustimet alas. Sitten kiipesin tottuneesti orin selkään jakkaran päältä ja aavistuksen eteen-alas ratsastaen annoin hevosen kävellä pitkin ohjin eteenpäin. Katseeni käväisi ensin nopeasti metsän reunassa jonne pelkäsin nykyään hirven ilmestyvän uudestaan ja sen jälkeen Annin ja Jirin talossa, jonka edustalla Lauri saneli juuri heippoja Annille.
LauriMun oli ollut tarkoitus lähteä.
"Jees, ensi kertaan", Anni hymähti pyörähtäen takaisin kuistille. Mä huomasin tuijottavani edessäni sulkeutuvaa ovea tietämättä, mitä mun olikaan tarkoitus tehdä.
Mun katse lipui vaistomaisesti kentällä työskentelevään ratsukkoon, koska se oli mun työtä. Sen lisäksi, että mä ratsastin itse, mulle maksettiin siitä, että mä seisoin kentän laidalla jaellen ohjeita, jotka mä halusin ratsastajan ymmärtävän. Mä en vain huudellut niitä, mä varmistin, että ne myös menivät perille.
"Se liikkuu hyvin takaa eteen", totesin itsekseni hymyillen. Adalind ei ollut huomannut mun pysähtymistä kentän aidalle ja mä näin naisen silmissä pienen epäröinnin. Lopulta vaaleaverikkö kuitenkin vain nyökkäsi, jatkaen orinsa työstämistä ratsastukseen uppoutuneena.
Kenttä pölisi, kun mä harpoin sen poikki purkaakseni reilun metrin korkeuteen jääneen okserin, joka vei ison lohkon päädystä. Huomasin sinisten silmien katseen pysähtyvän minuun samalla hetkellä, kun Leonis siirtyi pärskien käyntiin.
"Ei sun olisi tarvinnut", ujo ääni heläytti hopeanrautiaan selästä. Mä vain kohautin olkiani, jätin lauseen sikseen ja annoin puomin pudota aivan kiinni aitaan. Leonis säpsähti tömähdystä, muttei ottanut kuin pienen sivuaskeleen jääden kuikuilemaan äänen suuntaan korvat uteliaasti pystyssä.
Oli mukavaa vaihteeksi vain katsoa, kun joku toinen ratsasti. Adalind oli saanut hurjasti varmuutta sitten kevään, jolloin ratsukon työskentelystä oli puuttunut vielä monta ratkaisevaa palaa. Nyt Leoniksen liikkeisiin oli tullut paljon voimaa ja Adalindin otteisiin sitä varmuutta, josta mä olin sille tehoviikonloppuna toitottanut.
"Tuon hevosen vahvin askellaji on ehdottomasti laukka", mutisin ääneen. Adalindin katse käväisi taas mussa kuin nainen olisi halunnut varmistaa, että mä olin todellakin puhunut. Ilmeisesti se näki mut silläkin hetkellä valmentajana, vaikka mun työt olivat jo siltä päivää ohi.
"Niin", Adalind vastasi mietteliäänä. Mä en ollut ihan varma, oliko se samaa mieltä, mutta nainen piti suunsa visusti supussa jatkaen vastalaukkatreeniään toiseen suuntaan kuin mä en olisi koskaan keskeyttänytkään sitä.
AdalindOmasin yleensä hyvin kärsivällisen luonteen, mutta nyt jopa minä meinasin menettää keskittymiskykyni kun Lauri jäi kentänlaidalle seisoskelemaan. Tunsin katseen suunnassamme ja en oikein tiennyt miten reagoida. Toki arvostin häntä valmentajana, mutta kun joku taitavampi vain katseli tekemistäni niin alkoi se vähän stressaamaan ja se, että päästin itseni edes hetkeksi ajattelemaan noin sai otteeni heti herpaantumaan. Herkän hevosen kanssa tuloksena oli laukanvaihto, eikä se todellakaan näyttänyt tarkoitukselliselta.
"Pidä paino kaarteissa paremmin vasemmalla jalalla niin Leonis ei ota istunnan muutoksista vinkkiä vaihtoon!" Lauri huuteli toiselta puolelta kenttää ja vedin syvään henkeä.
Sitten nostin vastalaukan uudestaan ja ajattelin vain miehen antamaa ohjetta. Tiesin kyllä aiemman epäonnistumisen syyn, mutta Lauri näki vain mitä keskittymiseni herpaantumisesta kävi. Miehen sanat kuitenkin saivat ajattelemisen aihetta ja jatkoin treeniä kuin olisin ollut aivan yksin.
Lävistäjän kautta ratsastin sitten suoran ja hallitun laukanvaihdon, jolloin pääsin jatkamaan myötälaukassa ympyrälle. Ympyrällä aloin kokoamaan laukkaa istunnan ja jalan avulla, mutten oikein saanut tänään haluttua lopputulosta.
"Pidä ulkokäsi paremmin tuntumalla ja nosta sitä vähän ylöspäin!"
Laurin ohje kuitenkin tehosi seuraavalla ympyrällä ja vihdoin se tavanomainen hymynikin palasi. Ehkä ei ollutkaan niin paha, että taitava valmentaja Saksasta tuli ihan ilmaiseksi jakelemaan neuvoja.
Pian siirsin Leoniksen hetkeksi käyntiin antaen sen venyttää kaulaansa pidemmäksi. Muutamat itikat iskivät heti orin kimppuun kun vauhti hiljeni, mutta edes ne eivät häirinneet hopeanrautiaan menoa. Laurin kohdalla nostin katseeni hänen silmiinsä hymyillen.
"Kiitti neuvoista", sanoin jo vähän varmemmalla äänellä. "Tosin eiks sun pitänyt jo lähteä?"
Mietin hetken oliko Annilla ollut jotain vielä Laurille tälle päivää, mutten kyllä keksinyt enää mitään syytä.
Lauri"Piti", vastasin olkiani kohauttaen. "Mutta ei mulla
niin kiire ole."
Loin Leoniksen satulassa istuvaan naiseen vilkaisun, josta mä yllätyin itsekin. Siinä oli aika helkkaristi paljon enemmän lämpöä kuin mä olin ajatellut.
"Liekkijärvellä kestää aina", rykäisin survoen kädet farkkujen taskuun.
Koska mä olin jo jäänyt katsomaan Adalindin ratsastusta, koin jonkinlaisena velvollisuutena tarjota naiselle seuraa siksi aikaa, että se sai hevosensa purettua. Leonis tuhosi karsinaan heitettyä heinätuppoa korvat hörössä, tyrkäten turpansa aika-ajoin mua kohti kaltereiden välistä.
"Kiitti", Adalind heläytti nostaessani koulusatulan metallisesta satulatelineestä. Nyökkäsin suunnaten satulahuoneeseen, jossa olin teilata Jirin.
"Ilta venähti?" mua pykälän pidempi mies naurahti kelloa vilkaisten.
"Jotain sellaista", mutisin laskissani satulan Leoniksen nimellä varustettuun telineeseen. Jirin katse seurasi satulaa ja kääntyi muhun niin kysyvänä kuin sen puolituttuun, kihlattunsa valmentajaan saattoi kääntää.
Mä en jäänyt ottamaan selvää, mitä Leppävuon päässä sillä hetkellä liikkui. Adalind tuli vastaan käytävällä, jolle mä jäin hetkeksi palloilemaan pähkäillen kuumeisesti mitä tehdä. Olisiko törkeää vain liueta paikalta mitään sanomatta? Vai olisiko nolompaa jäädä seisomaan hölmönä ja heilauttaa kättä takavaloille Adalindin nostaessa kytkintä?
"Leonis alkaa olla valmis", hivenen huvittunut ääni ilmoitti takaani. Käänsin katseeni Adalindiin, joka oli saanut vietyä orinsa loput varusteet satulahuoneeseen ja napitti mua sinisillä silmillään enemmän tai vähemmän kiinnostuneena.
"Joo", ähkäisin hiuksiani hieraisten. Sen jälkeen mä nostin kädet puuskaan rintakehän alapuolelle kuin olisin ollut tallissa ensimmäistä kertaa elämässäni, tuntien oloni täydeksi idiootiksi moisen talliseuralaisen edessä.
AdalindLauri tuntui vaikuttavan aavistuksen vaivaantuneelta vai ehkä kenties enemmänkin siltä kuin olisi odottanut lupaa lähteä? Naurahdin itsekseni miehelle ja kävelin vielä tämän ohitse hoitamaan Leoniksen loppuun. Palattuani siltä reissulta Lauri kuitenkin yhä seisoskeli tallin käytävällä ja se sai minut seisahtumaan myöskin.
"Me varmaan sitten nähdään ensviikolla viimeistään jos kerta tuut taas valmentamaan tänne?" Kysäisin vain, jotta olisin päässyt oudosta tilanteesta vähän pidemmälle. Availin samalla sormilla hiuksiani letiltä ja katselin Laurin ehkä aavistuksen rentoutuvaa olemusta. Se taisi selvästi helpottua kun sai jotain puhuttavaa.
"Joo eiköhän me sitten silloin nähdä", mies hymyili ja sitten se hieraisi niskaansa. "Tosin olisi kyllä hienoa nähdä sutkin joskus ihan estevalmennuksessakin mukana. Leonis varmaan tykkäisi.."
Naurahdin.
"Ehkä Anni saa joskus ylipuhuttua", kohautin olkiani kevyesti. "Mutta kiitti vielä kun vähän jeesasit Leoniksen kanssa tänään. Pitää varmaan tarjota joku päivä edes kahvit siitä hyvästä!" hymyilin.
Lauri aukaisi suunsa kuin sanoakseen siihen jotain, mutta ennätin sanoa siihen perään vain heipat, koska itse halusin päästä jo viettämään iltaa kotiin. Käännyinkin kannoillani ympäri ja lähdin kävelemään kohti harmaata Audiani. En olisi voinut olla iltaan tyytyväisempi. Sattui kyllä sopivasti, että Lauri ehti vähän jeesaamaan menoani, koska tuntui että kesän aikana valmennukset oli jäänyt liian vähiin. Ajaessani pihasta pois vilkutin vielä tallista lähtevälle Jirille, joka loi minuun huomaamattani mietteliään katseen.