2016
6. - Minä sinua vaan
Anni 2.1.2016 Lumihiutaleet pyörivät sinertävänharmaalla taivaalla. Oli vuoden toinen päivä ja mun pitäisi tosissani ryhtyä harjoittelemaan uuden vuosiluvun kirjoittamista säästyäkseni nöyryyttäviltä hetkiltä.
Vuosi oli vaihtunut mun makuun sopivan juhlallisissa tunnelmissa. Me oltiin vietetty alkuilta meillä pienen kaveriporukan kesken ja lähdetty sitten käymään baarissa, josta me oltiin Jirin kanssa kotiuduttu ihan ihmisten aikoihin. Mies oli tottakai suudellut mua keskiyöllä tähtitaivaan alla meidän omassa, idyllisessä pihassamme ja saanut silmäkulmani kostumaan. Jotenkin mä olin niin syvällä tässä meidän omassa, kliseisessä tarinassamme, etten mä osannut olla liikuttumatta. Jiri oli joskus sanonutkin, että se rakasti minussa juuri sitä, etten mä halunnut tai voinut peittää tunteitani silloin, kun olin sellaisten ihmisten seurassa, joihin luotin ja joille halusin jakaa kaiken. Ja Jiri oli luonnollisesti yksi niistä ihmisistä, ollut sitä jo kohta jo vuoden päivät.
Tuntui jotenkin käsittämättömältä, että mun ja Jirin ensitapaamisesta tulisi nyt tammikuussa täyteen vasta vuosi. Kun mä katsoin hymyilevää Jiriä ja olin pakahtua onnesta siihen paikkaan, musta tuntui kuin me oltaisiin tunnettu aina. Se kuulosti kornilta, se oli ihan myönnettävästi kliseistä, mutta se oltiin me. Jiri ja Anni. Anni ja Jiri. Enni jaksoi aina myhäillä, miten me oltiin aina oltu uusivanha pariskunta, eli ilmeisesti mä en ollutkaan meidän paras ja ainoa fani. Välillä mä olin pelännyt jonkun tulevan ja romuuttavan mun pilvilinnan ja sanovan, että me oltiin tehty jotain väärin, liian nopeasti ja harkitsemattomasti. Tai että me oltaisiin liian nuoria, kokemattomia. Mutta vähitellen mä olin tajunnut, ettei kenenkään mielipiteellä oikeastaan ollut mulle minkäänlaista merkitystä. Mä olin onnellinen, tyytyväinen ja tunsin oloni turvalliseksi Jirin seurassa ja ainakin mun mielestä vain sillä oli väliä.
Meidän lauantaipäivä oli sujunut jo arkiseksi muodostuneen kaavan mukaan - aamurehut, hevoset pihalle, aamupala ja aamutalli loppuun Jirin voimin, mä kävin välissä hankiralleissa Lailan kanssa. Mikaela oli pyörähtänyt ratsastamassa Lusmun pellolla, Cella oli tekstannut joutuvansa töihin ja tarjonnut Ottoa ratsuksi. Iltapäivällä me oltiin päätetty lähteä kevyelle lenkille, Jiri kärryillä Väiskillä ja mä Otolla ratsastaen.
Me palattiin kotiin auringon maalaillessa viimeisiä säteitään taivaanrantaan. Väiski ja Otto olivat tehneet meidän "rennosta" lenkistä vähän vähemmän rennon, mutta molemmat pojat vaikuttivat talliin päästyään tyytyväisiltä ja saivatkin jäädä sisälle kuivattelemaan.
"Mä voin hakea Lusmun", Jiri hymähti. Mun tehtäväksi jäi iltapäiväheinien jako, joka oli nopea homma ja hetken kuluttua mä tallustin sisälle sulattelemaan kohmeisia varpaitani.
Mulla oli edelleen vähän haikea olo siitä, että joulu ja uusi vuosi olivat ohi ja paluu arkeen olisi väistämätön. Jirin lämmin vartalo vieressäni pehmeän viltin alla sai kuitenkin mun ajatukset pois turhasta murehtimisesta meidän löhötessä sohvalla iltaruuan jälkeen.
"Mä käyn laittaa saunan", Jiri mutisi ja kohottautui varoen. Väistin miehen kättä ja heittäydyin sitten takaisin sohvalle katsellen Jirin loittonevaa selkää. Televisiossa pyörivä leffa ei juuri kiinnostanut, joten vedin peiton tiukemmin ympärilleni ja suljin hetkeksi silmäni.
Avasin silmäni hätkähtäen ja vilkaisin kelloa. Olin torkahtanut pariksikymmeneksi minuutiksi, mutta Jiri ei ollut palannut saunalta.
"Jiri?" mä huhuilin takaovelta. Savupiipusta leijaili hiljalleen savua, joten sauna oli mitä ilmeisimmin lämpenemässä.
"Täällä", Jirin matala, hivenen huvittunut ääni mutisi jostain takaani. Käännyin yllättyneenä, sillä mä en ollut uskonut miehen ennättäneen takaisin sisälle.
"Pakkasin saunakamat valmiiksi", Jiri ilmoitti pieni virne huulillaan. Nyökkäsin hitaasti, koittaen pyyhkiä hämmentyneen ilmeen kasvoiltani - mistä lähtien täällä näin hyvää palvelua oli saanut?
Me hiippailtiin lumisen pihan poikki käsi kädessä. Jiri oli kolannut umpeen menneen polun, jonka ansiosta matka saunalle onnistui pimeässäkin. Saunalta tuleva hento valonkajo helpotti loppumatkaa, jonka aikana Jirin askel tuntui hidastuvan.
"Mitä?" mä kysyin huvittuneena, kun Jiri pysähtyi rakennuksen ovelle. Mies kohautti olkiaan pieni hymy huulillaan ja painoi sitten kevyen suukon huulilleni. Mä olin edelleen pöhnässä pikkupäikkäreideni jälkeen ja pelkkä aamutakki päällä pakkanen tuntui kiirivän ihon alle hetkessä, mutta Jiristä huokuva lämpö pyyhki sen kaiken hetkeksi pois.
"Mennään jo", mä tuhahdin lopulta ja yritin hillitä vilunväristyksen nykäistessäni saunan oven auki.
Sillä hetkellä kun mä ehdin kääntää katseeni Jirin hermostuneesta hymystä saunan pukeutumistilaan, mun sydän jätti useamman lyönnin väliin.
Koko tila oli täynnä kynttilöitä. Mä en päästänyt pihaustakaan astuessani varovasti sisälle siivottuun, ruusuilta (tässä vaiheessa mun yltiöromanttinen mielikuvitus teki luultavasti tepposet, mutta silti) tuoksuvaan huoneeseen. Penkillä oli kaksi shampanjalasia ja pullo kuohuvaa: vaaleanpunaista. Silloin mä tiesin, mitä nyt tapahtuisi. Me oltiin juotu samaa kuohuviiniä Artsilan saunassa, jonne me oltiin ratsastettu Väiskillä Ruolammesta. Me oltiin naurettu olevamme niin helvetin iso klisee jo silloin, eikä Jirin hienoksi laittama sauna siksi tuntunut yhtään liioitellulta. Mun sisälläni kuohui, koska joku pyhä kolminaisuus tuntui sillä hetkellä loksahtavan päättäväisesti kiinni.
Mä tunsin kuumat kyyneleet poskillani, kun käännyin polvistuneen Jirin puoleen.
Ihmiset kuin mantraa sitä toistelee
Entä jos sen voima niin vain vähenee
En sitä suurta sanaa tahtois kuluttaa
Enkä sanoo ääneen en ees kirjoittaa
Kuin karhuemo pentujaan ja luoja luomiaan
Niin minä sinua vaan
Vaik leipä loppuis, vesikin, yksi pysyis kuitenkin
Minä sinua vaan
7. - En haluu yksin palasiks hajoo
Anni 5.2.2016Väiski korskui matkalla talliin. Orin klipattuun karvaan oli tarttunut pari lumihiutaletta, jotka sulivat treenissä lämmennyttä ihoa vasten.
Mä purin Väiskin kaikessa rauhassa. Tai mä ainakin yritin olla pakonomaisesti vilkuilematta kelloa, koska se kertoi jäljellä olevan ajan. Jäljellä olevan ajan siihen, että Jiri tulisi töistä ja mun täytyisi kohdata se.
Mä pujahdin ulos tallista melko varmana siitä, että joutuisin taas lähtemään tyhjin käsin. Lähtemään. Kotoa.
Huoahdin syvään. Torstaiaamu oli valjennut melkoisessa morkkiksessa, mutta mun pettymys sekä itseäni että Jiriä kohtaan ei hävinnyt päänsäryn mukana. Se huuteli mua takaraivossa omatunnon muodossa ja tuntui määrittelevän mun jokaisen mielenliikkeen. Olin nähnyt Jirin samana iltana iltatallissa, mutta mä olin ollut hiljaa. Soimannut itseäni nähdessäni Jirin surumielisen katseen, mutta pysynyt siitä huolimatta hiljaa ja painellut sitten takaisin Miksulle. Mikaela oli ihan oivallinen rikostoveri, vaikka kokikin olevansa melkoisessa ristiaallokossa - jos mä en vastannut puhelimeen, Jiri soitti Miksulle.
Kuulin auton tasaisen hyrinän ja vaikka kaikki refleksit puoltivat pakenemista, mä jähmetyin niille sijoilleni. Jiri parkkeerasi pakunsa vakiopaikalleen ja nousi autosta katse tiiviisti minussa.
"Hei", mies mutisi hiljaa. Nyökkäsin. Mun sisälläni läikähti niin suuri ikävä, että mun teki mieli kuroa meidän fyysinen välimatkamme umpeen sillä sekunnilla. Mutta henkisellä tasolla se ei tuntunut yhtä helpolta, mikä sai mut pysymään aloillani.
Mua ärsytti. Ei Jiri, vaan se, että olinko mä tehnyt tämän väärin. Mä olin soimannut itseäni, vaikka riidan jälkeen olinkin tuntenut oloni loukatuksi. Jostain syystä mä en vaan osannut olla itselleni armollinen, mikä oli tuottanut mulle vaikeuksia ennenkin.
Mutta tätä suhdetta ja sen mutkia mä en aikonut ottaa ainoastaan omille harteilleni.
"Mä lähden parin tunnin päästä", Jiri sanoi hiljaisuuden jälkeen. Katsahdin miestä kysyvästi.
"Minne?"
"Sinne koulutukseen", Jiri vastasi ja katsoi mua hieman pahoillaan. Mä olin unohtanut koko kengittäjäkurssin.
"Mä jään sit varmaan tänne yöksi", hymähdin Jirin katsetta vältellen.
***
Talo oli hiljainen. Polttopuut ritisivät takassa, ku mä kohensin tulta.
Jiri oli lähtenyt hiljaisuuden vallitessa. Mun oli tehnyt mieli painautua Jiriä vasten ja palauttaa tilanteen normaaliksi, mutta musta tuntui, että me molemmat tarvittiin nyt aikaa. Siinä missä mä olin onnistunut näyttämään tyyneltä tehdäkseni sen helpommaksi, Jirin katseessa olivat vuorotelleet loukkaantuneisuus ja huoli.
Oven painuttua kiinni miehen perässä mä olin vajonnut polvilleni.
Makuuhuone oli kylmä ilman Jiriä. Olin vältellyt huonetta viimeiseen saakka, kunnes väsymys oli vienyt voiton.
Haparoin pimeässä huoneessa yöpöydän lamppua kohti. Napsautettuani kellertävän valon päälle mun katse osui pieneen, siroon pakettiin. Sydän pamppaili rinnassa, kun mä tartuin lahjaan varoen kuin se olisi voinut rikkoutua pienestäkin hipaisusta.
Kyyneleet kihosivat silmäkulmiini, niin kauniilta kultainen riipus näytti mun kädellä. Napsautin puhelimen näytön auki ja tottuneesti mun sormet löysivät pikavalinnan, jossa komeili virnuileva Jiri.
Mutta sinä iltana se en ollut mä, joka ei vastannut puhelimeen.
En haluu valittaa
kukaan ei jaksa
kahdesta heikompaa
vihaan jättää viestei vastaajaan
sä et niitä kuule kuitenkaan
8. - Kun Aleksanteri pelastaa päivän
Anni & Aleksanteri (Seppeleestä) 6.2.2016AnniMä yritin hukuttaa itseni tallitöihin, mutta turhaan. Vaikka mä olin hoitanut aamutallin, ratsastanut Väiskin ja tehnyt satulahuoneessa suursiivouksen, päivää oli vielä jäljellä ja mun ajatukset auttamatta Jirissä.
Jiri oli laittanut aamulla viestin, jossa se kertoi päässeensä illalla turvallisesti perille ja muistutti mua turhanpäiväisistä asioista, kuten talon lämmityksestä. Mä kun kuvittelin asuvani täällä, enkä pelkän talonvahdin roolissa. Kyllä mä olin oppinut samat asiat kuin Jirikin.
Iltaa kohden mä aloin käydä yhä levottomammaksi. Vilkuilin mun puhelintani vähän väliä ja yritin vastustaa mielitekoa ottaa se käteen. Ja soittaa. Jirille.
Mutta se ei ollut vastannut mulle eilen ja siksi mä antaisin sille nyt aikaa.
Iltatallin jälkeen mä en enää jaksanut olla yksin. Ensimmäisenä mä soitin Cellalle, mutta se höyrypää oli ilmeisesti unohtanut tapansa mukaan puhelimensa matkastaan eikä vastannut. Miksulla oli jotain mystisiä menoja, enkä mä halunnut vaivata muita tallikavereita tällaisilla jutuilla.
Lopulta mä huokaisin niin dramaattisesti kuin kykenin ja etsin yhteystiedoistani Aleksanterin puhelinnumeron.
AleksanteriMä tuijotin Annin nimeä mun puhelimen näytöllä jotenki pöllämystyneenä. Kello oli ehkä puol kymppi illalla, mä makasin ketarat ojossa sohvalla ja Anni soitti mulle. Miks???
Eka mä mietin, et nyt mä olin vissiin sellasessa ystävyyden tilassa, jossa ihmiset vaan soittelee huvikseen toisilleen ja haluaa päivitellä monta tuntia tyhjänpäiväisiä juttuja niin ku esim. vaikeita Netflixvalinnaisia kysymyksiä. Jos Anni soittais mulle et sais kysyä kattoisko Orange is the New Blackia vai Kimmy Schmidtiä, mä varmaan heittäisin kännykän seinään enkä enää ikinä hankkis uutta.
No. Joka tapauksessa mä vastasin.
"Aleksanteri?" Mä työnsin ääneen kaiken epäluuloisuuden jonka mun säkenöivillä näyttelijänlahjoilla pystyn.
"Moi Allu, mitä teet?" Anni kuulosti nuhaisalta.
"Istun sohvalla???"
Nyyhkäskö Anni? Mä aloin aavistella pahasti, et se ei haluais keskustella Netflixistä. Tuijotin kattoa ja kurtistin kulmia.
AnniHetkeen mä en tiennyt mitä mun olisi pitänyt sanoa. Että mä en halunnutkaan olla iso tyttö ja pärjätä yksin? Pitäisikö mun tosiaan sanoa niin ALLULLE?
"Kuulostaa mielenkiintoiselta", mutisin. Pyyhkäisin hämmentyneenä silmäkulmaani, johon oli kihonnut pari kyyneltä ilmeisesti vain siitä ilosta, että Allu oli a) vastannut ja b) edelleen linjan päässä mun awkwardista smalltalkista huolimatta.
"Joo", Aleksanteri hymähti ja mä näin sieluni silmin sen kiusaantuneen ilmeen. Mutta tässä sitä oltiin, enkä mä oikeastaan keksinyt enää mitään tekosyytä perääntyä.
"Haluisitko sä tulla kahville? Joo, meille. Jiri on reissussa."
Mä ehdin käydä ottamassa pikaisen suihkun ja lataamassa kahvinkeittimen, kun Aleksanteri olikin jo ovella. Sen ilme oli varautunut, kun se tallusti sisälle pyyhittyään enimmät lumet yltään.
"Oon nähny parempiakin kelejä", Allu mutisi ja sai mut naurahtamaan hölmösti. Siinä vasta suomalainen mies.
Allu oli käynyt meillä ennenkin, tupareissa, mutta se tuijotti olohuoneen sohvaa kuin se olisi nuoria miehiä syövä monsteri.
"Mä laitan kahvin tippumaan", hymähdin ja marssin keittiöön. Ehkä raukkaparka uskaltaisi istua edes keittiön puiselle penkille.
Mä nostelin pöytään maidon, sokerin ja kaapin perältä löytyneen keksipaketin. Aleksanteri seurasi kahvipannua katseellaan, kun mä nappasin sen käteeni ja kaadoin mukit täyteen. Sen jälkeen Allu tuijotti kahvikuppiaan niin tiiviisti, että mä aloin epäröidä joiko se edes kahvia. Kai se joi? Näinkö huonosti me toisemme tunnettiin? Niin no, melko mystistähän tämä oli muutenkin.
AleksanteriMä olin ollut viimeksi kahvilla Cellan luona. Sen mä tajusin suunnilleen samalla hetkellä, kun Anni alko latoa mun eteen kaiken maailman maitotörppöjä ja keksipaketteja. Epävarmasti mä vilkaisin sen naamaa. Pitkä tukka roikku suojana ja peitti ilmeen. Paljon vakavampi se ainakin oli kuin tallilla, enkä mä osannut sanoa johtuko se jostain huolista vai tästä ihme kyläilystä jonka se oli järjestänyt meidän illan ratoksi.
Viimein mä hörppäsin saakelin vahvaa kahvia. Anni istu mua vastapäätä ja huokas.
"Öö, kiva kämppä", mä sanoin ja tajusin vasta sit raskaasti, et mähän olin jo ollut täällä tupareissa. Anni onneks vaan hymyili jotenki ihmeellisen surumielisesti. Mä yritin tunkea mielestä pois sen oudon 'Jiri on reissussa' -kommentin, joka oli musta kuulostanut aivan liian painokkaalta tähän tilanteeseen nähden, ja ryystin lisää kahvia niin ku hullu. Gracen jälkeen mä olin alkanut olla varma, et lähetin jotain ihme säteitä joiden perusteella ihmiset luuli, että mä olin kuolettavan rakastunut niihin ja halusin tunkea kielen joka ainoan kurkkuun.
"No, mites teillä Jirin kanssa menee?" Mä sanoin mahdollisimman rehvakkaasti ja kovaaäänisesti.
AnniAleksanteri oli selvästi vähintäänkin kiusaantunut, mikä ei oikeastaan helpottanut mun oloa. Ehkä meidän kaveruus ei vielä ollutkaan sillä tasolla, että me oltaisiin voitu juoda kahvia rennosti.
"Yhtä hyvin kuin keskiviikkonakin", mutisin ja yritin vääntää kasvoilleni jonkin virneen tapaisen irvistyksen, joka ei kuitenkaan tainnut olla kovin vakuuttava. Allu kohotti kulmiaan, vaikka eihän jutussa ollut mitään uutta: jätkä oli saanut kuulla tilannekatsauksen baarissa ihan tuoreeltaan.
"Vieläkin?" Allu kysyi jokseenkin varoen. Nyökkäsin hitaasti.
"Me ei olla pahemmin puhuttu", mumisin ja tilanne alkoi valjeta mulle itsellenikin. Miten helkkarissa tästä oli tällainen soppa kehkeytynyt?
Mä hörpin kahvia muina miehinä, sillä Allu tuntui vaipuneen täysin omiin ajatuksiinsa. Vasta kun mä laskin tyhjän mukin pöydälle ja lusikka kilahti kovaäänisesti, poika tuntui hätkähtävän takaisin nykyhetkeen.
"Mites sulla ja Cellalla menee?" mä kysyin, koska Allun hiljaisuuden takia mä halusin kääntää keskustelunaiheen pois musta ja Jiristä. Ehkä Aleksanteria ei kiinnostanut puida meidän suhdetta ja se halusi vain juoda kahvinsa ja häipyä.
AleksanteriMä järkytyin sisäisesti siitä, et Anni ja Jiri ei olleet puhuneet toisilleen. Sen vähän mitä mä muiden parisuhteita mietin, mä olin luullut et ne olis joku Kodin kuvalehden ykköspariskunta, joka rakenteli kotitalleja ja asutti mummonmökkiä ikionnellisina. Ihan ku tää vastapäätä istuva Anni olis ollut joku eri ihminen, sellanen jolla ei ollut siistiä parisuhdetta Jirin kanssa. Se näytti jotenki nuoremmalta ja paljaammalta.
Kun Anni sit alko puhua Cellasta, mun päähän kuitenki takoutu et sama Anni se oli kuin aina ennenkin. Mä vilkaisin hätääntyneesti ympärilleni ja yritin kaivaa jotain rehellisen ja siveellisen välillä olevaa vastaukseksi.
"Öö siis no en tiedä yhtään", mä möläytin ympäripyöreesti ja kiskaisin kahvia niin paljon ku ihmissuuhun fyysisesti mahtu. Anni tuijotti mua pöydän toiselta puolelta.
"Ootteko TE jutelleet?"
"Joo? Ollaan? Ja en mä tiedä mitään hyvin tai huonosti menemisestä mut kyllä se mun luona oli", mä vastasin puolustellen. Mun sormet naputti kahvikupin kuumaa pintaa hermostuneesti.
AnniAleksanterin kommentti sai mut virnuilemaan, etenkin kun huomasin sen pienen hermostuneisuuden, jota se yritti kovasti peitellä mutta joka paistoi läpi väkisinkin.
"Vai niin", mutisin kohotellen kulmiani tietäväisesti.
"Niin", Aleksanteri nyökytteli niin viattomasti, että sai mut purskahtamaan nauruun.
"Oliko hauskaa?" mä kysyin viaton virne huulillani, vähän kuin olisi kysynyt lapselta oliko se viihtynyt pomppulinnassa. Seuraavassa hetkessä mun täytyi purra huultani, ettei mielikuva Allusta ja Cellasta pomppulinnassa olisi ryöstäytynyt käsissä.
Allun kasvoille nousi hento puna, kun poika tuijotti tiiviisti tyhjää kahvikuppiaan. Olin juuri nousemassa hakemaan kahvipannua, kun kuulin puhelimen soivan.
"Onko se mun?" kysyin. Aleksanteri nyökkäsi, joten mä kipitin olohuoneeseen jäljittämään kapulaani.
"Se on Cella!" mä kailotin pirullisesti hymyillen. Vastatessani koetin kuvitella Allun ilmeen ja mua vähän harmitti, etten ehtinyt näkemään sitä. Toisaalta raukka oli varmasti vajonnut puoliksi pöydän alle.
"Haloo?" Cella huhuili, kun mä en ajatuksissani ollut tajunnut tervehtiä sitä.
"Heipparallaa."
"Olit soittanut? Mä olin jättänyt kännykän taas vaihteeksi äänettömälle, enkä sit meinannu löytää sitä", Cepa selitti. Naurahdin matkalla keittiöön.
"Ei mulla mitään sen tärkeämpää ollut", hymähdin ja katselin pää kallellani Allua, joka tuijotti edelleen kahvikuppiaan. Kiljuisikohan se jos mä kertoisin Cellalle sen läsnäolosta?
Aleksanteri Anni patsasteli piristyneen näköisenä mun edessä puhelin korvalla ja kälkätti Cellalle. Mä kohotin sille kulmia. Oliko tää joku niiden juoni vai mitä Cella oikein soitteli sille kesken mun kyläilyn? Jos se pykäis nyt tänne paikalle, mä juoksisin talliin piiloon siltä ristikuulustelulta joka meitä TAKUULLA kohtais.
"Mä oon kotona, Allu on kylässä", Anni kieku keittiön keskellä seisten ja tapitti mua rakastettavasti silmiin. "Joo Aleksanterin kyllä", se vielä tarkensi Cellalle.
Mä hieroin niskaa toisella kädellä, kun Anni kälätti puhelun loppuun. Kaikeks onneks se oli kai jossain mielensä sopukoissa surun murtama Jirin takia, koska se ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen vitsailla mun ja Cellan viime viikon kyläilystä. Kun Anni lopulta suvaitsi lopettaa puhelun, mä nostin katseen siihen.
"Mitä Cella?" Mä kysyin normaalisti ja rehdisti.
"Soitin vaan sille aiemmin, et jos se olis halunnut tulla kylään."
"Ei kai se nyt oo tulossa?" Mä kauhistuin.
"Ei, pässi, mähän sain sut kylään", Anni irvisti mulle.
"Eli mä olin kakkosvaihtoehto?"
"Joo", Anni nauro remakasti. "Voit kuvitella miten mä soittelin kaikki seppeleläiset läpi ja muistin lopuksi et ai niin, onhan se pieni Aleksanterikin vielä olemassa."
AnniAleksanterin pieni loukkaantuneisuus sai mut huvittuneeksi.
"Sulla on vielä vähän matkaa Cellan tasolle mut hyvältä näyttää", virnistin. Allu tuhahti ja nousi oma-aloitteisesti hakemaan itselleen lisää kahvia. Se jos mikä kieli siitä, että ehkä se oli vihdoin rentoutunut hieman.
Kun me lopulta oltiin siirrytty keittiöstä olohuoneeseen television ääreen ja olin levittäytynyt sohvalle mukavasti, mä tajusin, etten ollut ajatellut Jiriä kokonaiseen tuntiin. Alluterapia oli siis tehnyt tehtävänsä.
Aleksanteri seurasi televisiossa pyöriviä mainoksia kulmiaan kurtistellen.
"Kuka tollasta tarvitsee?" se mutisi itsekseen jollekin uudelle jumppavehkeelle.
"Siitähän vois olla vaikka mitä hyötyä", mä ehdotin ja kohottelin tietäväisesti kulmiani. Allu näytti lähinnä järkyttyneeltä kääntäessään katseensa takaisin telkkariin, mutta näin sen toisen suupielen nykivän.
Kännykkä piippasi mun taskussa.
"Cella?" Allu kysyi varovasti, mutta pudistelin mietteliäänä päätäni. Se oli Jiri, joka ilmoitti coolisti lähtevänsä huomenna hyvissä ajoin kotia kohti.
Aleksanteri taisi arvata viestin lähettäjän, sillä sen katse oli jämähtänyt muhun ja se mutristeli suutaan turhautuneen odottavasti.
"Mitä mä teen? Oonko mä täällä kun se tulee?" mä voihkaisin vilautettuani puhelinta Allun suuntaan.
Aleksanteri"Mikä on sun toinen vaihtoehto?" Mä kysyin ihan rehellisesti, mut Annin heittämä toivoton katse sai mut hiljenemään. Se huokas ja heitti puhelimen sohvalle.
"Ei mulla oo mitään hajua."
"Etteks te voi sopia Jirin kanssa?" Mä tunsin itseni idiootiksi, mut en oikeesti vaan tiennyt mitä muuta mä olisin voinut kysyä. Mun oma taktiikka oli vaan odottaa, et ihmiset leppy mulle, tai sit sohia jotenki säälittävästi joka suuntaan. Mä olin tietoisesti ajattelematta, et mun edellinen ns. parisuhde oli päättynyt vastaavassa tilanteessa kun se mimmi ei vaan enää puhunut mulle. Tosin me oltiin silloin kahdeksantoista.
"No joo kai, mut ei se oo niin yksinkertaista", Anni huokas. Se pisti silmät kiinni ja hiero niitä kämmensyrjillä kärsivän näköisenä. Mulle tuli mieleen jotenki Juli silloin, kun se oli kaikista epävarmimmillaan.
"Siis voit sä tietysti tulla vaikka mun luo, jos sä et oikeesti voi olla täällä", mä sanoin ja yritin saman tien niellä kielen (ei onnistunut).
Anni kohottautu sohvalta ja katso mua sen käsien välistä.
AnniMä toljotin Aleksanteria hetken täydellisen hämmennyksen vallassa. Jos mä olisin satavarma, ettei Allu pyörtyisi halauksesta, mä olisin iskenyt kiinni sillä sekunnilla. Mutta mä jätin sen väliin, ihan varmuuden vuoksi.
"Kiitti", vastasin edelleen epävarmana siitä, mitä mun olisi pitänyt sanoa. Allu ynähti jotain sekavaa ja kääntyi takaisin telkkarin puoleen. Se siitä orastavasta ystävyydestä.
Vaikka me oltiin hiljaa, kiusallisuus oli kaikonnut. Televisiossa pyörivä raina ei kaikessa väkivaltaisuudessaan ollut kovin yllätyksellinen, joten mä kaivoin puhelimen takaisin käteen ja tuijotin mietteliäänä Jirin lähettämää viestiä.
"Voinko mä järjestää tänne jonkun väijytyksen? Viritän vähän ansalankaa ja pyydystän Jirin johonkin verkkoon? Sit se voi killua katonrajassa niin kauan et me saadaan asiat puhuttua", ehdotin vaivihkaa. Allun pää kääntyi hyvin, hyvin hitaasti ja sen suu oli vääntynyt outoon irvistykseen. Eikun ei hemmetti, sehän nauroi. Ja nauroi muuten kovaa.
Kun Allu oli avannut äänihuuliaan ja mä olin ensimmäistä kertaa päässyt todistamaan sen naurukohtausta, poika vakavoitui.
"Muista varata tarpeeks vahva verkko, ei se Jiri mikään hernekeppi ole."
Nyt oli mun vuoro nauraa. Siinä huulenheiton lomassa mun ajatukset jotenkin selkenivät, eikä ajatus puhumisesta Jirin kanssa tuntunut enää ahdistavalta.
"Mä teen sen. Huomenna. Mutta ilman sitä verkkoa."
AleksanteriMä nyökkäsin hurskaasti vaikka samalla mietin, et en ikinä tulis itse pääsemään sille uhkarohkeuden tasolle jossa tosta vaan mentiin sorkkimaan kepillä jäätä.
"Miltä se susta muuten, hmm, tuntuu?" Mä heitin käden sohvan selkänojalle ja käännyin taas katsoon Annia. Telkkarin "viihde"-elokuva oli ollut musta typerä jo noin ekasta minuutista lähtien.
"Mikä?"
Anni irrotti katseen ruudusta. Luojan kiitos se näytti jo ihan omalta itseltään, mulla ei ollut ollut mitään hajua miten sitä onnetonta ja hiljaista Annia kohdeltiin. Vähän kuin jos Kasperista olis yhtäkkiä tullut puhelias ja reipas.
"Siis se että te ette puhu."
Anni huokas alistuneesti.
"Eihän se mitään suurta hupia ole, niin ku voit arvata", se sano kuivasti.
"Ootteko te ennen ollut puhumatta?"
Annin ei tarvinnut vastata. Sen ilmeestä jopa mä pystyin tulkkaamaan mikä oli totuus.
AnniJos asiaa ajatteli järjellä, me oltiin Jirin kanssa vielä ihan alussa tämän suhteen kanssa. Tai ainakin periaatteessa, mutta käytännössähän me oltiin rikottu kaikkia rajoja ja edetty omaan tahtiimme, minkä vuoksi moni päivittelikin, että kuinka tuntui kuin me oltaisiin oltu jo ikuisuus yhdessä.
Ja siltä se oikeastaan tuntuikin. Elämä ilman Jiriä tuntui tosi kaukaiselta ajalta.
"Se on oikeastaan ollut meidän vahvuus", hymähdin. Allu nyökkäsi.
"Ei kai siinä sitten ongelmaa ole."
Kohautin olkiani.
"Eipä kai. Tähän ehti vaan muodostua vähän odotettua suurempi kynnys", vastasin mietteliäänä.
Kello oli jo yli yhdentoista, kun mun maha alkoi murista. Aleksanterilla ei näyttänyt olevan kiire mihinkään, joten otin vapauden taikoa meille jotain iltapalaa.
Tyrkättyäni pari patonkia pakkasesta uuniin, mä päätin heittää aiemman Cella-pallon takaisin Allulle.
"Joko sä kutsut sitä tyttöystäväks?" kysyin viattomasti hymyillen.
Aleksanteri"Äääh", mä vilkaisin vaivaantuneena ja kierrellen Annin ohi ja ulos ikkunasta. Se seiso uunin vieressä ja näytti niin saakelin viattomalta, et olihan se aika mätää. "No siis en... tai ei me olla puhuttu mistään sellasesta..."
"Vaikka se on OLLUT SUN LUONA, vai miten sä sen sanoit?" Anni kuulosti musta vähän liian riemukkaalta tilanne huomioon ottaen. Mä vilkaisin sitä kulmien alta.
"Ei kai se nyt yksinään merkitse mitään", mä mupelsin. Anni kohautti viattomasti olkiaan ja kurotti ottaan astiakaapista laseja. Se täytti molemmat mehulla ja tyrkkäs mun syliin toisen. Mun pitäis vissiin useamminkin tulla kylään Annin luo, jos täällä oli aina näin hyvä palvelu.
"Mutta kyllä kai vois sanoa, että mä oon ihan helvetin ihastunut siihen."
Mä pelästyin vähän itsekin, kun sanat puikahti mun suusta, ja Anniki hytkähti ihmeellisesti. No joo. Kai mun olis pitänyt tajuta, et koska tallitytöt nyt luonnostaan suurenteli asioita, mun 'helvetin ihastunut' kuulosti varmaan siltä kuin mä seuraavaksi aikoisin kysyä sisäpiirivinkkejä siitä MITEN Jiri nyt tarkalleen oli kosinut ja voisinko mä kenties käyttää tismalleen samaa keinoa. Ihan sillä tasolla mä en tainnut Cellan kanssa olla.
Anni"Kai sä oot sanonu sen sille? Me naiset janotaan tollaisia lauseita", virnistin. Allu mutisi jotain itsekseen ja hörppäsi mehua.
Naputin turhautuneena keittiötasoa, kunnes mun virittämä munakello lopulta antoi kilahti. Nappasin patalaput käteeni ja avattuani uunin, olin ehkä hivenen turhan ripeä otteissani.
"Ai perkele", mä murisin ja yritin puhaltaa kuumaan peltiin kärventynyttä ihoa taiteillen samalla pellin patonkeineen hellan päälle.
"Kävikö pahasti?" Allu kysyi hieman hätäisesti, vaikka näyttikin auttamattomasti jumahtaneen pöydän ääreen. Pudistin irvistellen päätäni ja purin huultani työntäessäni ranteen juoksevan veden alle.
"Suhari", Allu mutisi ja sai kuin saikin mut virnistämään jostain tuskan syövereistä.
Patongit näyttivät kelpaavan Aleksanterille, joten mä summasin illan olleen melko onnistunut.
"Kiitti hei kun tulit", sanoin pienesti hymyillen. Allun suu lopetti patongin jauhamisen, nielaisi ja nyökkäsi katse muhun naulaantuneena. Meidän toveruus oli selvästi edennyt - pystyttiinhän me jo katsomaan toisiamme silmiin ilman nolostumista. #friendshipgoals ja sitä rataa.
AleksanteriMä aloin aavistella, et Anni oli kivunnut takas zen-tilaan eikä enää olis vaaraa et se märsäis parketit pilalle, jos mä painuisin nukkumaan. Mä mussutin patonginpalan loppuun ja nappasin vielä varmuuden vuoksi yhden kuumalta pelliltä. Olishan se nyt melko säälittävää, jos mä pyörtyisin nääntymyksestä kotimatkalla.
"Joo totta kai, ja kiitti ruuasta", mä latelin. Anni seuras mun perässä eteiseen, pisti kädet puuskaan ja katto seinään nojaten kun mä puin kengät ja heitin takin ylle. Autonavaimet kilahti rauhoittavasti taskussa.
Mä pysähdyin ja käännyin katsoon Annia.
"Ja ihan oikeesti, jos sulla tulee jotain ongelmia Jirin kanssa niin sä voit soittaa mulle. Tai mitä vaan."
Annin ilme oli niin ihmeellinen sekoitus about kuutta eri tunnetta, että mä päätin olla ees yrittämättä tulkita sitä. Mä nytkäytin kättä jotenki epämääräisesti sen suuntaan, toivoin et Anni tulkitsi sen vilkutukseksi (mikä myös sinänsä olis vähän outoa siihen tilanteeseen) ja avasin ulko-oven.
"Moikka Allu", Anni huikkas eteisestä.
"Moikka Anni", mä sanoin ja astuin pihalle.
9. - Lähtöjännitystä
Anni 19.2.2016Mun sydän jyskytti edelleen, jos mä palasin ajatuksissani siihen hetkeen, kun Jiri oli palannut reissultaan. Mä olin istunut olohuoneen sohvalla viltin helmaa hermostuneesti hivellen, mutta kohdannut Jirin katseen epäilemättä.
Ja sitten asiat olivat alkaneet loksahdella kohdalleen.
Oli oikeastaan koomista, miten tilanne oli karannut sillä lailla käsistä - loppujen lopuksi me naurettiin jutulle. Tottakai molemmat olivat saaneet mietittävää omille tahoillensa, ehkä jopa jotain korjattavaa, mutta kaikessa solidaarisuudessaan me oltiin hoidettu homma hyvin.
Tuntui hyvältä olla taas Jirin lähellä. Tuntea sen iho omaa ihoa vasten, kutittaa sen parransänkeä ja nähdä siitä johtuva huvittunut hymy. Se hymy nimittäin levisi automaattisesti minunkin huulille.
"Joko sä oot pakannu?" Jiri tiedusteli ja kohensi asentoaan sohvalla.
"Ratsastusvaatteet ja muu hilpetööri pakkaamatta", huoahdin. Olin kuitenkin omaksi yllätyksekseni pakannut näinkin hyvissä ajoin - syynä toki lienee se, että määränpää oli about toisella puolen maapalloa.
Vilkaisin hieman haikein mielin Jiriä. Mua harmitti, että vain mä pääsisin reissuun, koska mun mielestäni Jiri olisi ansainnut sitä yhtä paljon. Mies oli lohduttanut mua lupaamalla, että joku päivä me lähdettäisiin yhdessä reissuun. Ja lahjottaisiin Mikaela talonvahdiksi ja talliorjaksi.
"Mulle tulee ikävä", mutisin Jirin olkapäähän nojautuen. Mies vilkaisi mua virnuillen ja painoi sitten nopean suukon huulilleni.
"Se kuuluu asiaan", Jiri virkkoi tietäväisenä ja sai mut taas hymyilemään. Niinhän se kuului, ja musta tuntui, että ikävöinti teki meille tässä välissä ihan hyvää.
10. - Vaihtokauppaa
Anni 22.4.2016"Haittaisko sua, jos mä lähtisin vappuna reissuun? Ei sillä, ettei sun tekemä sima kelpais, mutta Simolla on tuparit lauantaina. Tulisin sunnuntaina illasta takas."
Vilkaisin Jiriä, joka katsoi mua varovasti hymyillen.
"Joo, itse asiassa mä ilmottauduin vappuvaihtareihin ja voin yöpyä Seppeleessä", vastasin empimättä. Eipähän tarvitsisi tuntea syyllisyyttä siitä, että hylkäisin avomieheni vapuksi.
"Joo, mä ehdin tehdä aamutallin lauantaina", Jiri hymähti tyytyväisen oloisena. Nyökkäsin - mun täytyisi käydä ottamassa hevoset sisälle lauantai-iltana ja tehdä sunnuntain aamuhommat, mutta se ei olisi suuri ongelma. Voisin varmaan orjuuttaa jonkun Seppeleen yökyläilijän mukaan, että hommat hoituisivat nopeammin.
Väiski käveli tienreunaa reippain askelin. Olin käynyt kaikki askellajit läpi kentällä ja päätynyt sitten heittämään pikaisen maastolenkin, kun valoakin riitti vielä hyvin.
Tuttu laukkamäki lähestyi ja Väiski tiesi sen: orin lihakset jännittyivät ja se nosti päätään ylemmäs. Mun ei tarvinnut kuin pukata vauhtia istuinluillani ja hipaista orin kylkiä, kun Väiski laukkasi sulaa hiekkatietä innosta puhkuen. Kevensin istuntaani mäen alla ja myötäsin ohjasta, mikä kiihdytti suomenhevosorin vauhtia entisestään. Vaalea harja hulmui kasvojani hipoen ja mun jokainen solu nautti siitä hetkestä - ja Väiski tuntui nauttivan vähintään yhtä paljon. Se oli työskennellyt kentällä keskittyneesti, mutta vaati välillä päästä purkamaan höyryjä näin.
Saavuimme takaisin rauhallisessa käynnissä. Taputin Väiskin kaulaa ja jalkauduin satulasta tyytyväisesti hymyillen.
"Moro!" Mikaelan ääni kailotti jostain takaani. Keskeytin satulavyön löysäämisen ja heilautin kättäni Miksulle, joka oli ilmeisesti juuri menossa hakemaan Lusmua tarhasta.
"Ilmottauduitko sä sinne Seppeleen vappuhulinoihin?" Mikaela kysyi pirteästi hymyillen käveltyään lähemmäs. Nyökkäsin.
"Joo, me vaihdetaan Ellin kanssa hevosia", hymähdin.
"Ellin? Onko se uus täykkäri sen?"
"Jep", vastasin hymyillen. Miksu vastasi hymyyni leveällä virneellä.
"Se on varmasti makee", pastellipää myhäili. Mutta en voinut kieltää, ettenkö olisi myhäillyt yhtä tyytyväisesti iltapäiväisellä visiitilläni Seppeleessä: olin osunut paikalle Annen kiinnittäessä vaihtareiden mainoslappusta ilmoitustaululle.
"Raaskitko vaihtaa Lailan?" nainen oli virkkonut pilke silmäkulmassaan.
"Ehkä, jos tulee tarpeeksi hyvä tarjous", olin vastannut virnistäen.
"Laila? Voisin olla kiinnostunut?" ääni takaamme oli ilmoittanut. Olin kääntänyt katseeni Elliin, joka oli seissyt aivan takanamme suitset kädessään.
Hetkeä myöhemmin mun nimen perässä oli komeillut Annen käsialalla kirjoitettuna Salla, ja sen alla Ellin ja Lailan nimet. Olin ehtinyt kävellä kulman taakse, kun olin kuullut ilmoitustaululle pörhältäneiden tuntilaisten ihastuneet huokaukset.
"Vappuvaihtarit?! Kato, Sallakin on mukana!"
Harjasin Väiskiä reippain vedoin orin mussuttaessa heiniään.
"Saisinkohan mä Lusmun vaihdettua?" Mikaelan ääni pohti tallin toisella puolen. Tuhahdin huvittuneena - Mikaela nyt vaihtaisi vaikka äitinsä sillä koiranpentuilmeellään, jonka se osasi.
"Se on sit eri asia, et raaskitko sä", virnistin saaden vastaukseksi Miksun heleän naurun.
11. - Kevään ensimmäiset maastoesteet
Anni 23.4.2016Aurinko pilkotti pilvenreunan takaa, kun mä avasin Seppeleen maastoesteradan huoltovajan vierelle pysäköidyn trailerin lastaussillan. Väiski hörähti kysyvästi ja pakitti vauhdikkaasti ulos Miksun roikkuessa riimunnarun toisessa päässä.
Idea moiseen maastoestereissuun oli tullut melko extemporena: mä olin eilen illalla soittanut Annelle ja varmistanut, että radalla vierailu olisi ok. Tänään mä olin pakannut Väiskin traileriin ja ollut lähdössä matkaan juuri, kun tallille saapunut Mikaela oli päättänyt lyöttäytyä mukaan - samalla olin saanut tyrkättyä pastellipäälle kameran, että naisen läsnäolo olisi kaikin mahdollisin tavoin hyödynnettävissä.
Alta aikayksikön olimme varustaneet Väiskin loppuun Jirin pidellessä innosta puhkuvaa suomenhevosoria aloillaan.
"Tästä voi tulla mielenkiintoista", mutisin kiskoessani turvaliiviä päälleni. Miksu tuki satulaa toiselta puolelta, kun ponnistin itseni satulaan ja kokosin ohjia paremmin käsiini.
Väiski ravasi mukavasti kuivuneella lämmittelyaukiolla reippain askelin. Tein paljon siirtymisiä saadakseni oria tuntumalle ja reagoimaan apuihini nopeasti. Alkuhäsellyksen jälkeen Väiski alkoikin rauhoittua ja tulla kontrolliin sen verran hyvin, että siirryin hiekkatielle laukkailemaan.
"Toi näyttää niin siistiltä!" Mikaela hihkaisi kameran takaa, kun baanasimme Väiskin kanssa tienpätkää pari kertaa ees taas. Otettuani vielä pari lyhyttä pätkää kootummassa laukassa, oli aika aloittaa hyppääminen.
Väiski oli talven jälkeen elementissään maastoesteillä, jotka olivat ehdottomasti sen suurin intohimo: ori paineli tukit ja risuesteet kyselemättä ja selvästi hommasta nauttien.
Käveltyämme pidemmälle radalla, eteemme ilmestyi ylämäkiesteitä, joiden tiesin jatkuvan myös alaspäin. Nostin laukan ja yritin parhaani mukaan niellä pienen jännityksen, joka oli tauon jälkeen ollut täysin odotettavissa.
Kevensin istuntaani ja myötäsin ohjista antaakseni Väiskille tilaa hypätä. Ori asetteli jalkansa pienen haparoinnin jälkeen hyvin ja suoriutui ylös itsevarmasti. Alaspäin tehtävä ei ollut yhtä helppo, mutta pienen hakemisen jälkeen Väiski hyppäsi alaspäin taso tasolta ketterästi kuin vuorikauris, eikä mun tarvinnut kuin nojata reilusti taakse ja pitää käsi joustavana.
"Tää on niin liekeissä!" puuskahdin onnellisena ravailtuamme Mikaelan ja Jirin luo. Väiski oli edelleen niin täpinöissään, että päätimme suunnata lähellä sijaitsevalle altaalle, jonka olimme nähneet matkalla.
Väiski ei kyseenalaistanut vesiallasta, vaan laukkasi sen läpi näennäisen innoissaan räiskyvästä vedestä osoittaen jälleen mainiot kenttähevosen ominaisuutensa. Lähestyminen tukille oli osaltani huono, sillä lähdin hieman tuuppaamaan oria esteelle ja hyppy tuli melko pohjaan. Väiski ei kuitenkaan tuntunut edes harkitsevansa kieltoa, vaan ponnisti lähes paikoiltaan ja mun tehtävä oli vain keikkua mukana kyydissä. Toisella yrityksellä mä olin skarpimpi ja pääsimme sujumaan tukille huomattavasti paremmin, jolloin hypystä tuli sujuva ja tasapainoinen.
Väiski oli niin elementissään lyhyellä radanpätkällä, etten mä voinut kuin hymyillä. Orin laukka tuntui superhyvältä ja lähestymiset ja hypyt olivat suurimmaksi osaksi ok - mitä muuta ratsastaja saattoikaan toivoa?
Loppuravailujen ja uudessa altaassa kahlailun jälkeen oli aika kävellä takaisin traikulle. Väiski ei tuntunut olevan halukas lähtemään, sen verran ori puhisi ja vahtasi traileria, jolla oli kiitettävästi tänne matkannut.
"Hölmö vai hölmö?" nauroin laskeuttuessani alas kevyesti hionneen ja vedestä kastuneen Väiskin selästä. Ori hiipi traikkua kohti varoen, mutta Miksun riisuessa varusteita ehti nuuhkia kulkuvälinettä tullen ilmeisesti siihen tulokseen, ettei se ollutkaan niin vaarallinen. Loimi selkään, päitset suitsien tilalle ja hevonen koppiin, niin kotimatka saattoi alkaa. Tai no, mun suunta oli ratsastuskamat päällä Seppeleeseen ja maastoreissulle, lämmittelyt olikin jo hoidettu.
12. - Riko mun rytmi
Anni 10.6.2016Loin viimeisen vilkaisun orilaitumen suuntaan. Loimitetut hevoset vaikuttivat tyytyväisiltä jäädessään ulos - Suomen kesä oli muistuttanut olemassaolostaan kylmin öin, minkä vuoksi poikajengi oli joutunut viettämään pari edellistä yötä sisällä.
"Tarkeneeko ne?" mä mutisin huultani purren. Irvistin veren maun levitessä suuhuni.
"Tarkenee. Niillä on loimet, eikä ensi yöksi ole luvattu niin kylmää", Jiri vastasi ja kietoi viileät sormensa omieni lomaan. Ilta-aurinko loi pehmeitä säteitään talon seinää vasten, kun seurasin Jiriä kuistin portaiden kautta sisälle.
"Raskaana?" Jiri toisti, kun olin kertonut Seppelettä kohahduttaneet uutiset Emmystä. Mä olin vaistomaisesti pimittänyt tietoa, koska musta tuntui, että Jiri kavahti kaikkea vauvoihin ja perheenlisäykseen liittyvää. Se ei ollut mulle mikään ongelma, koska totta puhuen en tuntenut aihetta itsekään ajankohtaiseksi. Pelkkä ajatuskin sai ihon kananlihalle, ja syystäkin: mä tiesin, mitä se oli. Mä olin seurannut vierestä sitä tuskailua, jonka ne kaksi harmitonta viivaa tikussa olivat aiheuttaneet.
"Mitä se tekee?" Jiri kysyi kulmat kurtussa. Kohautin olkiani.
"Aina on vaihtoehtoja", mumisin. Mä en voinut edes kuvitella Emmyn tunneskaalaa, mutten ollut halunnut tunkeilla.
Jiri nyökkäsi, korjasi asentoaan sohvalla ja sipaisi kättäni. Vilkaisin miestä, jonka ilme oli vakava. Tunsin pienen muljahduksen sisälläni, mutta tyydyin vain pitämään katseeni suklaanruskeissa silmissä, joiden katse harhaili levottomasti huoneessa. Sitten käsi eksyi uudelleen omalleni ja jäi siihen.
Me istuttiin pitkän aikaa hiljaisuuden vallitessa ympärillämme. Mä en ollut varma, olisiko mun pitänyt sanoa jotain - Jirin sanattomuus ahdisti, mutta toisaalta aina ei tarvittu sanoja.
"Tykkäätkö sä siitä?" mies kysyi hiljaa, sivellen nimettömääni ympäröivää sormusta. Nyökkäsin hämilläni.
"Tottakai."
"Hyvä", Jiri huokaisi. Jossain toisessa tilanteessa olisin saattanut naurahtaa kysymykselle, jonka olisi voinut jättää kysymättä: mä olisin pitänyt sormessani vaikka tuohisormusta, jos Jiri olisi sellaisen hankkinut.
Hivuttauduin hitaasti lähemmäs. Jirin poski painautui päälakeani vasten, kun nojauduin miehen kylkeä vasten.
"Musta olisi voinut tulla isä", Jiri sanoi ja samalla mä tunsin, kuinka koko miehen olemus rentoutui ilman paetessa keuhkoista. Käännyin katsomaan Jiriä kysyvästi.
"Mun entinen tyttöystävä teki abortin."
Sanat upposivat mun tajuntaan hitaasti. Mulla ei ollut aavistustakaan, kuka tämä kyseinen ihminen oli, miksi se oli tehnyt sellaisen ratkaisun, mutta mä tunsin aivan suunnatonta myötätuntoa sitä ja Jiriä kohtaan.
"Miksi?" kysyin ääni värähtäen. Jirin katse oli porautunut seinään ja miehen leukapielet olivat jännittyneet uudestaan.
"Me oltiin nuoria. Hölmöjä", Jiri vastasi matalalla äänellään. "Mä en ole kertonut kellekään."
Mä en sanonut mitään, kun kiedoin käteni miehen kämmenen ympärille. Nyt ei tarvittu sanoja.
Iltatoimet sujuivat tyynessä hiljaisuudessa. Teki pahaa katsoa Jirin vanhojen arpien kirvelyä, mutta samaan aikaan mä olin äärettömän kiitollinen, että se oli kertonut. Moni asia loksahti paikalleen ja mä tiesin, ettei mulla ollut mitään murehdittavaa. Paitsi Jiri.
Peitto kahisi Jirin vetäessä sitä päällemme. Tavallisesti mies vastusti saman peiton alla nukkumista viimeiseen saakka vedoten mun ahneuteen, mutta nyt mä tunsin lämpimän ihon omaani vasten. Jirin huulet sipaisivat poskeani, kaulaani ja siirtyivät solisluulle.
"Kiitos kun kerroit", mä kuiskasin ja yritin hillitä värähdyksen, jonka Jirin huulet lähettivät liikkeelle. Mies jähmettyi taas, mutta kohotti sitten katseensa minuun.
"Mä rakastan sua."
Jirin iho tuntui polttavan kuumalta. Mies oli lukinnut mut alleen ja sen huulet olivat kaikkialla. Annoin Jirin puristaa käteni nyrkkinsä sisään tuttujen huulten hakeutuessa lopulta omilleni. Musta tuntui, että viikkoja vaivannut puristus oli viimein poissa. Annoin käteni vaeltaa Jirin lihaksikasta selkää pitkin samalla kun hengitin ilmaa miehen huulilta.
Riko mun rytmi
Tuhoo harmonia
Seuraa mun jälkii, peitä ne
Ettei voida paeta
Hiivi mun takana
Tanssi mun mukana
Kulje mun varjona
Hyppää mun takia
Tiputa sun aseet ilman sanoja
Sytytät mut tuleen, lyöt mun rumpua
Eikö me olla viattomia
Sytytetään tulet pitkin rantoja
13. - Rakkauden kesä
Anni 29.6.2016Jiri näytti niin huumaavan hyvältä repaleisissa farkkushortseissaan, että mulle tuli pakonomainen tarve purra huulta. Olin itse käsivarsia myöten mullassa, mutta se oli sen arvoista: meidän kukkapenkit hohtivat kauneuttaan, koska mä olin harrastelija-hortonomina nyppinyt ja myltännyt ne viimeisen päälle.
Väiski käveli rennoin askelin Jirin perässä laitumelle pikaisen hyttysmyrkkysuihkun jäljiltä. Mies taputti suomenhevosoria kaulalle ja laski sen sitten irti leveästi hymyillen. Tapojensa vastaisesti Väiski ei sännännyt kavereidensa luo, vaan jäi hengaamaan Jirin luo korvat hassusti höröllä. Ja mua hymyilytti taas.
Joku rohtunut mieli vois sanoo et tää on klisee
mut ekaa kertaa en mieti et mitä jos tää homma kusee"Ne näyttää hyvältä", Jiri myhäili saavuttuaan luokseni kukkapenkkien ääreen.
"Kuin myös", hymähdin ja sain osakseni huvittuneen katseen. Musta tuntui, etten mä saanut silmiäni irti Jirin syvänruskeista silmistä. Mies oli ollut koko alkuviikon kiireinen kengityshommiensa kanssa, joten oli luksusta nähdä toisen seisovan pihamaalla ihmisten aikoihin.
"Mitä?" Jiri kysyi silmiään siristellen. Miehen suu suli kysyvän huvittuneeseen hymyyn, jonka vuoksi mun teki taas mieli purra huultani.
"Ei mitään", puhahdin ja viskasin istutuslapion sankkoon. Jirin kulmat kohosivat, mutta mies tyytyi vain kohauttamaan kulmiaan. Kapusin ylös ja harpoin välimatkan umpeen, painaen sitten pääni laidunta silmä kovana tuijottavan Jirin rintaa vasten.
Vaik ei ois rahaa maksaa vuokraa
voidaan viedä pullot kauppaan
pidäthän mua kädestä vielä syyskuisina öinä
masennutaan sitten yhdessäMä olin juuri kertomassa Miksun päivällä laukoman vitsin Jirille, kun tunsin miehen vahvojen käsien kietoutuvan ympärilleni ja nostavan mut ilmaan. Hetkeä myöhemmin mä istua napotin Jirin käsivarsilla, enkä mä voinut tehdä asialle mitään.
"Tätä ei varmaan kuulu tehdä tässä vaiheessa", kikatin miehen kantaessa mut päättäväisesti pihan poikki kuistile ja siitä sisälle saakka.
"Ihan sama", Jiri virkkoi ja antoi mun laskeutua omille jaloilleni. Mä vilkaisin miestä kysyvästi, mutta se työnsi mua hellästi eteenpäin.
Keittiön ovella mua odotti yllätys. Pöytä oli katettu kahdelle, ja se oli täynnä kesäisiä herkkuja fetasalaatista mansikoihin.
"Tein vähän iltapalaa tossa aiemmin", Jiri virnisti hiuksiaan haroen. Nyt mä en voinut vastustaa kiusausta purra huultani, kääntyä Jirin puoleen ja painautua tämän huulia vasten.
14. - Kutsumaton vieras
Anni 4.7.2016Mun päässä jyskytti, kun yritin keskittyä jauhelihan ruskistamiseen. Iho oli nihkeä, vaikka olin tullut suihkusta vain hetki sitten. Ilmassa oli selvästi ukkosta.
"Nää makaronit ois valmiita", Jiri mutisi. Hymähdin ja nostin paistinpannun pois liedeltä. Jiri ohjasi mut hellästi pöydän ääreen istumaan ja valmisti laatikon loppuun uunia varten.
"Väiski oli tänään ihan supertahmea, en ees muista milloin se ois viimeks ollut tuollainen", mutisin kattaessani pöytää. Jiri naurahti.
"En ihmettele, tällä säällä ei jaksa kukaan."
Koska ruokaa piti vielä odotella hyvä tovi, tallustin olohuoneeseen ja lysähdin olohuoneen sohvalle. Olin kuulevinani auton hurinan ulkoa, mutten jaksannut noteerata sitä sen kummemmin - niin Cella kuin Mikaelakaan eivät olleet käyneet tänään, joten jompi kumpi oreista oli ilmeisesti saamassa liikuntaa.
Me makoiltiin Jirin kanssa television ääressä sen aikaa, että todettiin ohjelmavalikoima tylsäksi.
"Onks se Miksu vai Cepa?" kysyin Jiriltä, joka oli lähtenyt katsomaan makaronilaatikon vointia uunissa.
"Lusmu on hävinnyt laitumelta", kuului vastaus. Hymähdin jälleen. Jaloissa painoi, mutta kampesin silti itseni ylös sohvalta ja hinauduin ikkunan ääreen vakoillakseni Mikaelan treenejä. Mun hämmästyksekseni Lusmun selässä ei kuitenkaan taituroinut tuttu pastellipää, vaan raavas mieshahmo.
"Soitetaanko me poliisit?" mä supisin. Jirin silmät olivat kaventuneet, kun se seurasi herkeämättä meidän kentällä tyynenä ratsastavaa jätkää.
"Ei vielä", Jiri mutisi. "Ootko varma, ettei Mikaela oo lähettänyt viestiä tai kertonut mistään vierailevasta ratsastajasta?"
Pudistin päätäni, mutta tsekkasin kännykän näytön vielä kerran. Munakellon pirinä sai meidät molemmat hätkähtämään.
"Käy ottaa se uunista, mä meen jo pihalle", totesin ja pukkasin Jirin keittiötä kohti.
Puristin kännykkää rystyset valkoisina. Miksu ei ollut puhunut etukäteen mistään erikoisjärjestelystä - päinvastoin, sehän oli viikonloppuna hehkuttanut tehneensä viikon treeniohjelman etukäteen.
Lusmun ratsastaja ei tuntunut huomaavan mua, vaikka olin jo miltei kentän portilla. Kuulin Jirin askeleet takanani, kun pysähdyin ja vedin kädet tylysti puuskaan.
"Öö anteeks?" töräytin kurkustani. Lusmu höristi korviaan, mutta jätkä ratsasti ympyräkahdeksikon loppuun kaikessa rauhassa, tehden matkalla varsin mukiinmenevän laukanvaihdon. Lopulta se kuitenkin siirsi Lusmun käyntiin ja ohjasi orin portille.
"Niin?"
Äänensävy oli viileä ja sai mun ihon kananlihalle. Tunsin Jirin olemuksen kiristyvän, kun mies mulkoili Lusmun ratsastajaa kulmiensa alta.
"Kuka sä oot ja mitä helvettiä teet meidän pihalla Lusmun selässä?"
Jätkä naurahti silminnähden huvittuneena tilanteesta. Ääni mun takaraivossa huhuili miehessä olevan jotain tuttua: ihan kuin mun pitäisi tuntea se.
"Sisko pyysi ratsastaa tän", tyyppi totesi ihan pokkana ja sai kellot kilkattamaan mun pääni sisällä.
Jiri tuijotti ensin jätkää, kääntäen sitten kysyvän katseensa muhun ja mun auki loksahtaneen suuhuni.
"Ei jumalauta", mun suusta karkasi. "Joel?"
15. - Poni
Jiri 20.7.2016Radiossa soiva biisi sai kengitystä seuraavan Ennin myhäilemään.
Kun mä oon vähä ajatellut
Syysmyrskyissä miettinyt sua
Keväthangilla haaveillut
Jos tulevana suvena sä olisit mun morsian"No?" ähähdin suokkijyrän yrittäessä kiskoa kinttuaan käsistäni kesken vasaroinnin.
"Ei kun mietin vaan, että joko teillä on hääkutsut postissa."
Ennin sanat saivat mut naurahtamaan epäuskoisesti. Olinhan mä sitä miettinyt, väkisinkin - mä olin se, joka oli polvistunut. Mutta meillä oli jo mökki ja ensi kesänä varmaan mansikkamaakin, enkä mä ollut varma halusiko kumpikaan meistä tässä vaiheessa enempää.
Tapansa mukaisesti Enni keitti kengitystuokion jälkeen kahvit. Istuin keittiössä ajatuksiini vaipuneena.
"Ai perhana, mä melkein unohdin!" serkku kajautti niin yllättäen, että mä hätkähdin tahtomattani.
"No?" mä mutisin jälleen ja jotenkin musta tuntui, että meidän keskustelut sujuivat melko vakiintuneen kaavan mukaan.
"Kiia-serkun poni tarvii uuden kodin tai se menee monttuun", Enni totesi viileästi. "Eija-täti on ihan kyrsiintynyt siihen, ettei Kiia pärjää sen kanssa."
"Siis saiko se ponin?" ynähdin. Pitäisi ilmeisesti sukuloida enemmän.
"Joo, se on ollut niillä ehkä vuoden. Ja puoli vuotta kaupan", Enni irvisti vastaukseksi. "Et haluis ottaa sitä loppukesäks teille? Sais vähän lisäaikaa."
Mä olin tukehtua kahviini. Poni???
"Ai että mä ottaisin ponin?" tyrskähdin toljottaen serkkua epäuskoisena. Enni kohautti olkiaan rohkaisevasti hymyillen.
"Anni?" se ehdotti.
"Sillä on kädet täynnä Väiskin ja Lailan kanssa", tuhahdin. Onnekseni kyseinen brunette ei ollut paikalla, koska se olisi jo kumonnut mun sanani: vaikka sillä olikin oikeasti välillä kiire palloilla oman tallin ja Seppeleen välillä, se ei olisi kieltäytynyt ponista.
"Jiri", Enni leperteli huuliaan mutristaen. "Se on opetettu myös ajolle."
Kohotin kulmiani. Mun muistini mukaan Kiia-serkku oli ratsuihmisiä.
"Mikä poni se olikaan?" kysyin mahdollisimman vakaalla, välinpitämättömäänkin taipuvalla äänensävyllä. Enni virnisti ja kaivoi puhelimen esiin.
"Nuori russtamma", vastaus kuului ja pian mua tuijotti puhelimen ruudusta korviaan höristelevä jauhoturpa.
"Tamma?" mä puuskahdin. "Tammanko meinasit heittää meidän orien sekaan?"
"Mä tuun rakentaa sille oman pikku laitumen. Se tarvii toisen mahdollisuuden."
16. - Alma
Jiri 29.7.201611:23 "Joko se tuli?"
11:38 "Häh???!"
11:40 "Mun pitää mennä puunaamaan Eela, en kerkee kattoo puhelinta!! Haloo?!"Näpyttelin myöntävän vastauksen kahdentoista maita, kun Enni kurvasi maasturillaan meidän pihamaalle traileri perässään. Anni ei kuitenkaan enää vastannut, joten oletin sen rientäneen leiriratsunsa tykö. Ehkä parempi niin, että brunette malttaisi kisata leirikisansa rauhassa alta ja tulla täpinöimään uutta tulokasta vasta sen jälkeen.
Kopista kuului kimeä hirnunta.
"Meillä oli vähän lastaussongelmia", Enni totesi huultaan mutristaen. "Sillä on luonnetta."
Hymähdin. Mulla oli vähän epätodellinen olo, kun seurasin serkkutyttöä trailerin taakse. Enni vihelteli tottuneesti kurottautuessaan rullaamaan kumiverhon ylös. Trailerista kantautui pauketta, kun matkustaja olisi ilmeisesti mieluiten tullut jo ulos.
"Meetkö sä irrottaa sen?" Enni hörähti huvittuneena, kun seisoin tumput suorina katsomassa. Nytkähdin automaattisesti liikkeelle ja pian patsastelinkin trailerin sivuovella. Mä en tiennyt mikä siinä jännitti niin perkeleesti, mutta jostain syystä mä ripustauduin ovenkahvaan kuin hukkuva pelastusrenkaaseen.
"Hrnrrnrnrnn", poni, Alma, tervehti mua. Sen sieraimet olivat laajentuneet ja tummat silmät tuijottivat mua herkeämättä.
"Soo jaa", rauhoittelin päätään viskovaa punaruunikkoa irrottaessani punaruunikkoa kiinnityksestä. Ennin avaama lastaussilta sai tamman säpsähtämään, mutta ennen kuin huomasinkaan takapuomi oli hävinnyt ja Alma omatoimisesti puolimatkalla ulos.
Alma steppaili narun päässä huutaen minkä keuhkoista irtosi. Lusmu ja Otto liittyivät keskusteluun varsin nopeasti - niillä tuntui olevan tylsää ilman Mikaelan kanssa kenttäleirille lähtenyttä Väiskiä.
"Viedäänkö se suoraan laitumelle? Se saattais rauhoittua parhaiten siellä", Enni ehdotti. Nyökkäsin hitaasti ja kiristin otetta riimunnarusta.
Alma paineli laitumella sellaista ravia, etten mä voinut olla kuvittelematta raviohjia käsiini.
"Kai se pysyy tuolla?" mutisin. Enni naurahti ja nyökkäsi mun rakentaman välilohkon puoleen. Alman tai orien tulisi mennä läpi kahdesta tuplalangasta ja mä toivoin, ettei se onnistuisi.
"Toivotaan", Enni hymähti pirteästi. "Tämähän on vain väliaikaista."
Jokin Ennin äänensävyssä ja Almaan tiukasti kiinnittyneessä katseessa sai mut hämilleni. Niin, väliaikaista - kesä alkoi valitettavasti olla jo yli puolessa välissä, eikä syksyn säitä osannut ennustaa. Mutta onneksi talvi ei tulisi ihan parissa viikossa.
17. - Metri metriltä
Jiri 7.8.2016Ponin ylläpitämisen voisi kuvitella olevan auvoisempaa - sen kuin pyörittelisi pientä palleroa narun päässä ja antaisi sen hölkkäillä kärryjen edessä. Mutta Alma oli ensimmäisestä päivästä asti koetellut mun kanttia, enkä mä ollut saanut kaivettua Enniltä edes palautusosoitetta.
"Paikallasi nyt", murahdin Alman steppaillessa hervottomana tallikäytävällä. Mä olin liikuttanut tamman joka päivä, joko ajamisen tai juoksutuksen muodossa. Ajaminen vaati rutkasti ymmärrystä, sillä Alma oli ensimmäisellä ajokerralla heittäytynyt parin metrin jälkeen pitkin pituuttaan aisojen väliin ja sen jälkeen jokainen lähtö oli ollut tahtojen taistelu. Juoksuttaessa mä olin taas saanut roikkua liinan päässä ihan tosissani, koska ponitamma olisi mieluiten juossut ihan oman tahtonsa mukaan.
Huokaisin ja seurasin sivusilmälläni russin silmiä, jotka poukkoilivat milloin mihinkin suuntaan. Alma oli hyperaktiivinen, mikä ei ollut luonteenpiirteenä ehkä se kaikista paras yhdistettynä siihen faktaan, että Alma oli myös poni ja tamma.
Anni irvisti mun jouduttua hyppäämään kärryille vauhdista. Nappasin ohjia paremmalle tuntumalle, jonka jälkeen vaadin Almaa pysähtymään: ehkä se vielä joskus oppisi, että kuskinkin voisi odottaa matkaan.
"Pysykää ojien välissä!" Anni kailotti meidän perään, kun hölläsin ohjista ja annoin Alman singahtaa eteenpäin reippaassa käynnissä. Ponin korvat pyörivät kuin väkkärät, kun sen aivot käsittelivät kaikki ympäristön ärsykkeet harakkaparvesta postilaatikkoon.
Jos jotain positiivista täytyisi etsiä, me oltiin päästy joka ajokerralla pidemmälle ennen kuuluisaa paskahalvausta. Ensimmäisellä kerralla sen oli aiheuttanut postilaatikko. Seuraavana päivänä oltiin päästy jo useamman sadan metrin päähän, ja taas seuraavalla kerralla vielä pidemmäs - jopa lähimmän naapurin halkopinolle.
Reilun kilometrin kävelyn jälkeen kriittisin osuus oli ohi ja pääsin kääntämään Alman kapealle hiekkatielle. Tien jokainen kuoppa oli tullut tutuksi Väiskiä ajaessa, joten uskalsin hoputtaa Alman raviin. Russponi singahti eteenpäin innokkaasti pärskien, mutta ei edellisten ajokertojen lailla purrut samantien kuolaimeen, vaan tuntui jopa nauttivan hölkästä.
Mun maailma koki pienen avartumisen siinä ponikärryillä istuessani. Alma ravasi kärryjen edessä kuin viilipytty ja mäkin uskalsin rentoutua hetkeksi. Puut vilisivät silmissä antaessani tamman kiristää tahtia: tämä oli ensimmäinen kerta, kun uskalsin päästää Almaa juoksemaan kunnolla. Pikkukivet ropisivat kärryihin, kun me paineltiin hiekkatiellä ihan kiitettävää vauhtia. Alma liiteli eteenpäin korvat hörössä, eikä edes puskasta lehahtanut lintu saanut sen keskittymistä herpaantumaan.
Mä en voinut peitellä hymyäni, kun me oltiin käyty kääntymässä tien päässä ja otettu vielä toinen ravipätkä. Jarrut olivat toimineet ihan kohtuullisesti ja nyt aisojen välissä askelsi pykälän rentoutuneempi tamma. Edes Erkin halkopinon päällä liehuvaa pressua möllöttämään jäänyt poni ei saanut mun hyvää mieltä laskemaan, koska Alma ei käynyt lähelläkään ojaa tai yrittänyt riehaantua kärryjen edessä.
"Miten meni?" Väiskiä taluttava Anni huikkasi pysäytettyäni Alman tallin eteen.
"Yllättävän hyvin", myhäilin ja taputin punaruunikkoa. Alma hörisi Väiskille, joka oli saanut laiduntovereidensa kanssa machoilla pienelle tammalle niin paljon, ettei jaksanut enää noteerata moista pikkuprinsessaa.
"Hyvä", Anni virnisti. "Mähän pääsen kohta satulaan."
Puhahdin bruneten hävitessä talliin Väiski perässään. Mä olin aina tiennyt sen olevan melkoinen rämäpää, mutta itsetuhoisuus oli uusi puoli.
"Sä et sitten tiputa sitä", mutisin Almalle. "Tai muuten.."
18. - Itsetuhoinen avopuoliso osa 1
Jiri 23.8.2016Alma tuijotteli mua tarkkaavaisena otsaharjansa alta. Vedin henkeä seuratessani Annin satulavyön kiristysoperaatiota - kesälaidunten jäljiltä poni ei ollut kaikista kepeimmässä kunnossa.
Jouduin käyttämään tosissani voimaa pitääkseni Alman aloillaan Annin noustessa selkään. Ponitamma hamusi hihaani ja yritti pyörittää takapäätään ympäri ratsastajakandidaattia väistellen. Lopulta brunette ehti kuitenkin kammeta itsensä pieneen ponisatulaan, joka ei varmasti ollut kaikista miellyttävin istua.
Anni oli Alman selässä nyt toista kertaa. Ensimmäisellä ratsastuskerralla mä olin saanut luvan pitää ponin liinan päässä, mikä oli lisännyt mun mielenrauhaani kummasti. Nyt Anni oli kuitenkin halunnut ratsastaa itsenäisesti, sillä liinakokeilu oli sujunut yllättävän hyvin: Alma ei ollut juuri protestoinut, vaikka vauhtia olikin löytynyt.
Mä olin suunnitellut ponin liikutuksen niin, että se oli käynyt parina edellisenä päivänä kunnon kärrylenkin: se lisäsi turvallisuutta.
"Sanoinko mä jo et Daniel oli kosinut Lynniä?" Anni huikkasi yhtäkkiä.
"Et?" kurtistin kulmiani.
"No, sanoinpahan nyt", brunette hymähti. Nyökyttelin mietteliäänä. Mä olin kieltämättä vieläkin hieman hämmentynyt Annin ja Danielin ystävyydestä, joten uutiset eivät olleet yhtään hullumpia.
"Mä ehdin jo säikähtää et Dani tulee tunnustaa mulle rakkauttaan", Anni kikatti. "Se oli jotenkin niin salamyhkäinen ja vaikea."
Noniin. Sieltähän se taas tuli.
Mä en kuitenkaan ehtinyt murehtia kuviota sen kauempaa, koska mun huomio kiinnittyi jännittyneeseen Almaan. Anni piti ohjia kevyellä tuntumalla ja yritti saada ponia kuulolle volteilla. Punaruunikko näytti kuitenkin olevan eri mieltä: poni näytti kireältä kuin viulunkieli, ja sen häntä viuhtoi kuin viimeistä päivää.
"Ota vähän ravia", mutisin. "Ainakin kärryjen edessä se rauhoittuu kun pääsee juoksemaan."
Alman ravi näytti koomiselta kipitykseltä maasta käsin, mutta ainakin tamman yleisilme rentoutui. Annilla tuntui olevan alkuun vaikeuksia sopeutua pieniin poninaskeliin, mutta muutoin brunette näytti hallitsevan tilanteen.
Mä ehdin jo huokaista helpotuksesta, sillä Alma näytti ihan tyytyväiseltä. Ravipätkän jälkeen se malttoi jopa kävellä pidemmällä kaulalla ja suostui pysähtymään pyynnöstä, mikä oli hyvä merkki. Mutta sitten Anni sai idean laukata.
"Kokeilen tuolta kulmasta!" nainen huikkasi ja pyysi Almaa raviin. Ponin korvat pyörivät ja sieraimet olivat laajentuneet, kun se porhalsi menemään mun avopuoliso selässään. Purin jännittyneenä huultani Almaa mulkoillen - uskaltaisikin pudottaa Annin, jos halusi kevyemmän loppuviikon.
Alma ei nostanut laukkaa kulmasta, mutta sinnikkään pyytämisen jälkeen poni pyrähti laukkaan pukin saattelemana. Alkuun näytti, että Alma hoitaisi laukkaamisen siinä missä muunkin, mutta päädyssä tamma keksi vetää päänsä alas ja esittää tyylipuhtaan rodeon. Näin Annin yllättyneen ilmeen, kun brunette nojautui taakse ja hapuili otetta Alman harjasta.
"Pidä kiinni!" mä karjuin ja manasin mielessäni russponin alimpaan helvettiin. Sen kanssa mikään ei ollut itsestäänselvyys.
Alma jaksoi kiikuttaa Annia useamman kierroksen, kunnes brunette sai kirittyä ohjat käsiinsä ja pysäytettyä tamman kentän aitaan. Luojan kiitos olimme saaneet aidattua kentän alkukesästä, muuten moinen suoritus olisi voinut olla hieman vaikeampi toteuttaa.
"Perhana, se pääsi yllättämään", Anni puuskahti. Alma puuskutti nurkkaan jähmettyneenä, mutta pilke sen silmäkulmasta ei ollut kadonnut, valitettavasti.
Mun vastusteluista huolimatta Anni nosti uuden laukan. Tällä kertaa nainen istui syvälle satulaan ja patisti Almaa eteen - turhat pomputtelut voisi jättää tällä kertaa pois. Alma yritti nyhtää ohjia, mutta tajutessaan Annin keksineen salaisuutensa, tamma jätti homman sikseen. Kerran poni koetteli ratsastajansa tasapainoa sivuloikalla, mutta Annin yllytettyä tammaa reilummin eteen, väistyivät moiset pönttöilyt etenemisen tieltä.
"Mun pitää kutsua Daniel katsomaan tätä", Anni huokaisi siirrettyään Alman raviin. Niinpä tietenkin.
"Jep", mutisin vastaukseksi. Siitä miehestä ei kyllä päässyt eroon kulumallakaan.
19. - Poninomistaja
Anni 4.9.2016Hymynkare kiiri huulilleni, kun katsoin pihaan tyytyväisenä tallustavaa ponia. Ponikärryillä istui vielä tyytyväisemmän näköinen ohjastaja, mikä sai möykyn muljahtamaan vatsassani - kaksikon yhteinen aika alkoi olla ohi.
"Harmi siitä on kyllä luopua", Jiri huoahti kuin olisi lukenut ajatukseni, ja hyppäsi pois kärryiltä. Alma höristeli korviaan miehen puoleen ja saikin pian sokeripalan palkinnoksi onnistuneesta reissusta.
"Niinpä", mutisin kädet taskussa. Mun puolesta Alma olisi saanut pälöttää laitumella vaikka koko loppuvuoden, ellei syksy ja sitä seuraava talvi tekisi tuloaan.
Mä olin vasta hetkeä aiemmin kotiutunut yllättävältä Mallaspuron reissulta ja Cellan eiliset sanat pyörivät edelleen mielessäni.
"Cella on ostanut hevosen", mä tokaisin valjaita riisuvalle Jirille.
"Täh?" Jiri ähkäisi.
"Joo, Windin siskon."
"
"
"Jep. Se kysy et mahtuuko se eläin meille asumaan."
"?!?"
Alma pyrähti laukkaan heti laidunläntilleen päästyään. Tupla-aidan toisella puolen myös Otto intoutui spurttailemaan ja hetken mä pelkäsin hurjapäisen friisiläisen liukastuvan märällä nurmikolla.
Taivas alkoi tummua pahaenteisesti, joten me paineltiin sisälle. Kahvi ehti tippua juuri parahiksi ennen ensimmäistä jyrähdystä.
"Ei perkele, tuleeko siellä rakeita?" parahdin. Jiri käveli ikkunalle ja nyökkäsi. Koska hevosilla ei ollut sadeloimia ja keli näytti pahenevan entisestään, kiskoimme takit uudestaan niskaan ja painelimme pelastamaan hevosparat sisälle.
Orilauma saatiin sisälle melko kivuttomasti, mutta hermoheikon Alman kanssa oli ongelmia: a) meillä ei ollut sille karsinapaikkaa ja b) se nelisti paniikissa pitkin maita ja mantuja, eikä ollut antaa kiinni.
"Pihatto", mä mutisin ääneen, kun me seisottiin lopulta kiinni antaneen Alman kanssa tallin sivukäytävällä. "Daisylle."
"Mille?" Jiri ähkäisi ja komensi Almaa, joka oli juuri yrittänyt napata miehen hihan suuhunsa.
"Sen Cellan hevosen nimi on Daisy", selitin. "Eikä sille ole tallipaikkaa."
"Yksinkö se siellä asuisi?" Jiri hymähti. Kohautin olkiani katse Almassa, jonka tummien silmien katse oli rauhoittunut. Tamma hinkutti päätään autuaana Jirin kättä vasten, näennäisen tyytyväisenä elämäänsä.
Ja silloin mä sain hieman kyseenalaisen, mutta ihan kehityskelpoisen kuningasidean.
"Moro. Ootko pahassa paikassa? Aa joo, no sit. Eikun sitä mä vaan, että mites toi Alma?" Jiri mutisi puhelimeen. Miehen koko olemus oli jännittynyt, kun se nojasi tallin seinään.
"Mitäs sitten?" Jiri kysyi, ja hetken päästä bruneten ilme vakavotui. Vedin syvään henkeä.
"Mä ostan sen."
Mä pystyin vain kuvittelemaan Ennin voitonriemuisen hymyn puhelun toisessa päässä sivellessäni hymyillen Alman turpaa. Kaivoin puhelimen taskusta ja näppäilin Cellalle pikaisen viestin.
"Poninomistaja Jiri Leppävuo majoittaisi mielellään yhden pilkkuhepan pihattoon. Kunhan ensin rakennetaan se."
20. - Valtakunnassa kaikki hyvin
Anni 29.9.2016"Juuri noin. Ensin luodaan vähän painetta, mutta heti reaktion jälkeen hellitetään."
Alma ravasi kentällä kaikessa rauhassa, mikä oli itsessään ihme ainakin mulle ja Jirille, joka seurasi meitä silmä kovana kentän laidalta. Danielille se ei miehen tyynestä ilmeestä päätellen ollut mikään yllätys, että Almassa oli tapahtunut suuri, positiivinen muutos jo kolmessa kuluneessa vartissa.
"Se on kyllä niin söpö", Lynn huokaili kentän laidalta. Virnistin ja vilkaisin Dania, joka kurtisteli kulmiaan.
"Sun täytyy hommata oma Alma", huomautin virnistäen ilkikurisesti. Lynn nauroi ja Jirikin näytti huvittuneelta, toisin kuin Daniel, joka nojasi kentän aitaan kädet puuskassa mua mulkoillen. Eihän se tietenkään tosissaan ollut, mutta miehen läsnäolo oli liian arvokas riskeerattavaksi.
Danielin ja Lynnin lähdettyä me purettiin Alma yhdessä Jirin kanssa.
"Saitko sä Riston jo kiinni?" kysyin nostaessani satulaa ponin selästä.
"Joo, se soitti mulle kun sä ratsastit. Viikonloppu käy hyvin, pitää vielä ilmoittaa pojille", Jiri vastasi komentaen tallin lattiaa kuopivaa Almaa.
"Hyvä, saadaan Alma sullekin katto pään päälle", hymähdin ja kyykistyin tamman pään viereen. Alma hapuili käsiäni herkkujen toivossa korvat kiinnostuneesti hörössä, viatonta esittäen. Syksy ja öiset sateet olivat tuottaneet ongelmia Alman majoituksen suhteen, mutta onneksemme tamma oli pysynyt yöt väliaikaistarhassa tallin eteistilassa, jossa sillä oli katto pään päällä. Naapurin kirvesmies ja Jirin kaveriporukka kokoontuisivat viikonloppuina pihatonrakennushommiin ja jos kaikki menisi suunnitellusti, meillä olisi pihatto sunnuntaihin mennessä. Niin me säästettäisiin rahaa ja Jiri saisi pitää poikien saunaillan ja harjankastajaiset - kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
"Tuntuu jotenkin epätodelliselta", huokaisin. Sadepisarat ropisivat ikkunoita vasten ja päivä hämärtyi iltaan.
"Mikä?" Jiri hymähti keittiöstä.
"Että me muutettiin tänne vasta vuosi sitten. Kun katsoo tota pihaa ja tallia ja kohta pihattoa.. Luulisi että me oltaisiin asuttu täällä aina."
Jiri ilmestyi olohuoneen puolelle hassu hymy huulillaan. Miehen tummissa silmissä oli lämmin katse, enkä mä voinut vastustaa kiusausta nousta ylös sohvalta ja tallustaa lähemmäs. Jiri ei sanonut mitään, kun kiedoin käteni miehen ympärille ja painoin huuleni tämän huulille.
21. - Vähän erilainen perjantai
Anni & Adalind 7.10.2016Kursivoidut pätkät Adalindin käsialaa!Vilkuilin puhelimen näyttöä tehdessäni iltarehuja valmiiksi. Olin heittänyt uudelle toverilleni Adalindille viestiä seuran toivossa - ja tarjonnut Väiskin liikuttajan pestiä.
Luuri piippasi ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen ja Ada ilmoitti tulevansa iltapäivän puolella. Hymyilin itsekseni ja kävin varmistamassa, että orin varusteet olivat kutakuinkin puhtaat. Viime aikoina olin lipsunut puhdistusrutiineistani niin usein, että ihan hävetti.
Jiri oli juuri tullut kengityskeikalta ja lähdössä juoksuttamaan Almaa kentälle, kun Adalind ajoi pihaan.
"Mä kävin jo hakee Väiskin sisälle", ilmoitin pirteästi Adan hypätessä ulos autosta.
"Haha, säpä oot ollut ahkerana!" naurahdin ja nappasin tallikamppeeni Audin takapenkiltä. Sen jälkeen hipsin iloisesti Annin perässä talliin, moikaten samalla Jiriäkin, joka kuljetti ponia vieressään.
Brunette ohjasi minut tottuneesti Väiskin luokse ja mun oli aivan pakko rapsuttaa suomenhevosta kaulasta. Se oli jotenkin todella ihmisläheisellä tuulella ja mua melkein nauratti kuinka sitä kiinnosti uusi ihminen.
"On kyllä kieltämättä pirtsakalla päällä", hymyilin ja Anni nyökkäsi tyytyväisenä. Mua vähän jännitti, sillä olin niin onnessani tilanteesta, että sai nähdä pystyisinkö rentoutumaan edes hevosen selässä.Me varustettiin yltiösosiaalinen Väiski kaikessa rauhassa, että Jiri ehtisi pyörittää Alman liinassa ennen Adan ratsastusta.
Koska Alma päätti laittaa ranttaliksi eikä Jiri halunnut lopettaa ponin temppuiluun, ehdotin alkukäyntejä maastossa.
"Tosta läheltä lähtee metsäautotie, mä voin lähtee kävellen mukaan", ehdotin ja sain vadtaukseksi nyökkäyksen. Alta aikayksikön Adalind istuikin jo Väiskin satulassa ja matka saattoi alkaa.
"Se saattaa koettaa vähän testailla alkuun, kun sillä ei hirveästi muita ratsastajia ole ollut", kerroin Adalindille kävellessämme keltaisten lehtien peittämällä tiellä. "Mutta kun siltä uskaltaa vaatia, se kyllä tekee kaiken. Onhan se aika reipas, mutta tosi selväpäinen."
Ada nyökytteli keskittyneen oloisesti. Tyttö oli varmuuden vuoksi ottanut ohjat kevyelle tuntumalle Väiskin ripeän askelluksen vuoksi, mutta antoi nyt ohjien liukua pidemmiksi.
"Eiköhän Jiri oo jo selvinnyt pois kentältä. Väiski ei kyllä ratsastaessa pelleile Alman takia, että ei sen puoleen", hymähdin vilkaistuani kelloa.
Anni oli osunnut oikeaan, sillä kenttä oli täysin tyhjä saapuessamme sinne alkukäyntien jälkeen. Uskalsinkin heti alkaa lyhentämään Väiskin ohjia ja silloin ori alkoikin kiihdyttämään vauhtiaan. Pidin kuitenkin pohkeet napakasti kylkien lähellä ja pian hevosen askeleet muuttuivat joustavammiksi, eivätkä ne enää olleet niin hätiköityjä.
"Tää on tosi paljon Soltun tuntonen. Osuit aika nappiin arvauksessasi!" hymyilin iloisena kävellessämme Annin ohitse. Tyttö nosti peukun pystyyn ja ajattelin, että ehken mä sitten ihan väärin Väiskillä ratsastanut kun en saanut ylimääräisiä ohjeistuksia kaupanpäällisiksi.
Väiskin tullessa käynnin aikana hyvin avuille, mä uskalsin ottaa vähän nopeampaa askellajia ja välillä huomasin, että olin aika varovainen ratsastaja uuden hevostuttavuuden kanssa. Tai Anni huomasi. Se huuteli mulle pariin kertaan, että kannattaa vaan uskaltaa ratsastaa sitä suomalaista rohkeammin. Kyllä mä sitten ainakin yritin, mutta en mä tiedä miltä se ulkopuolisen silmään näytti. Yritin lähinnä keskittyä vain siihen, että ori oli hyvin avuilla ja liikkui tasapainossa eteenpäin. Ainakin mä tykkäsin mennä sillä ihan kamalasti. Siinä oli niin paljon tuttua, jos vertasi Soturiin.Adalind pääsi aika nopeasti jyvälle Väiskin saloista.
"Noin just! Väiskin kanssa pitää vain olla tarkka omista avuista ja istunnasta, ettei se jää himmailemaan."
Adan ratsastuksesta näki, että tyttö ei ehkä uskaltanut vaatia uudelta ratsulta vielä tässä vaiheessa ihan kaikkea, mutta ratsastus oli siistiä ja eleetöntä. Sulje
Syystuulikaan ei haitannut ratsukon työskentelyä, joka oli parantunut roimasti jo kolmessa vartissa.
"Se on muuten aika pirun hyvä hyppääjä", vinkkasin virnistäen maireasti. Adalind ei vastannut, koska oli ilmeisesti niin uppoutunut raviväistöihin.
Kentän laidalle ilmestynyt Jiri viittoi mua luokseen.
"Otatteko te noi kaks köhelöä sisälle?" mies kysyi. "Alma pääsi jo iltaheiniensä pariin."
"Joo, voidaan ottaa", hymähdin ja käänsin katseeni takaisin Adaan, joka oli siirtänyt Väiskin hetkeksi käyntiin.
Katsoin Annia vähän kysyvästi kun Jiri käveli kentän vierestä muualle, mutta sain tytöltä kuulla pian mitä mies oli sanonut -tai pyytänyt.
"Ja mä taidan pysyä uskollisesti koulutuuppauksen parissa", virnistin vielä lopuksi brunetelle näin jälkivastauksena. "Vaikka ennen esteet olikin lähellä sydäntä, niin mulle taitaa nykyään riittää ne pienet hyppelöt Solttulaisen kanssa."
"Eiköhän se mieli ehdi tässä vielä muuttua", Anni iski silmää naurahtaen ja munkin oli pakko nauraa mukana. Ihan vain siksi, etten tosiaan tiennyt mitä tulevaisuus toisi tullessaan.
Sitten mä pyysinkin Väiskin ravailemaan vielä rennosti eteenpäin ja annoin orin venyttää kaulaansa alas. Se pärskähteli muutaman kerran tyytyväisenä ja sitten mä siirsinkin sen jo käyntiin. Rapsutin oria kaulasta ja käänsin katseeni sitten Annin puoleen.
"Kiitti kyllä kun sain tulla testaamaan tätä!""Ei mitään, oli tosi kiva nähdä joku muu Väiskin selässä", vastasin hymyillen. Väiski näytti varsin tyytyväiseltä elämäänsä Adalindin liu'uttua alas selästä ja löysättyä satulavyötä.
"Mennään purkaa se ja otetaan sit Lusmu ja Otto sisälle", hymähdin ja lähdin tallia kohti.
"Mun pitäis klipata se. Ainakin osittain", totesin Adalindin harjatessa Väiskin kevyesti hionnutta karvaa.
"Sitten susta tulee ihan nakupelle", Ada nauroi ja sipaisi Väiskin turpaa, jota ori hanakasti työnsi rapsuteltavaksi.
Vietyäni Väiskin varusteet pois Adalind alkoi olla valmis, joten lähdimme hakemaan kauhukaksikkoa sisälle.
"Ota sä vaikka Lusmu", mutisin avatessani tarhan porttia. Molemmat orit liehuivat sen toisella puolella odottaen malttamattomina sisällepääsyä - ja ruokaa.
Pujotin riimun varmoin ottein ja mahdollisimman nopeasti vaalean orin päähän. Se oli vähän malttamaton ja ajattelin, että oli hyvä saada molemmat nelijalkaiset mahdollisimman nopeasti vain sisälle. Anni teki saman Oton kanssa ja pian tyttö lähtikin taluttamaan mustaa oria edellä talliin. Mä tulin Lusmun kanssa perässä. Kaksikko tuli yllättävän nätisti sisälle, vaikka enhän mä niitä hevosia niin hyvin tuntenutkaan, että olisin voinut aavistella mitään, miten ne yleensä käyttyäytyi. Ne olivat olleet aiemmin vaan niin malttamattomia, että olin jo valmistunut mahdolliseen syöksyilyyn.
Talutin suomenhevosen vapaaseen karsinaan ja annoin riimun liukua sen päästä pois. Pian kaikki hevoset olivat sisällä karsinoissaan ja mulle tuli jotenkin todella kotoisa olo tallissa seisoskelusta. Kyllähän mulle tuli aina tallilla yleensä sellainen mukava olo, mutta tämä ei ollut ihan sama asia. Pieni talli oli jouluisin varmaan mitä mahtavin paikka jos jo nyt oli sellainen lämmin fiilis. Sitten mä siirsin mun säteilevän katseen Anniin.
"Muistatko sä mitä sä lupasit mulle muuten viime kerralla?" virnistin ja kallistin päätäni hieman. Anni näytti hetken aikaa mietteliäältä ja tyttö siirsi sormellaan hiussortuvan korvansa taakse.
"Ömm.. joo!" Bruneten sisällä syttyi lamppu ja tämä hymyili kysyvästi. "Lupasin lähteä sun kanssa ...jonnekin?"
Nyökkäsin tyytyväisenä.
"Mulla olis idea".Mä katsoin hitaasti, kun Adalind kaivoi tyynesti "tallikassistaan" bilevaatteet ja talutti mut sisälle.
"Säkin kaipaat ehkä jotain.. muuta kuin tallivaatteet?" Ada ehdotti viattomasti hymyillen. Tuhahdin ja siristelin sitten silmiäni: minne se oli mua raahaamassa?
En kuitenkaan jumittunut niille sijoilleni, vaan puikkelehdin makuuhuoneeseen vaatekaapille.
"Minne sä oot lähdössä?" sängyllä puhelintaan selaava Jiri kysyi.
"En mä tiedä."
"Et tiedä??" Jiri toisti kummastuneena.
"En. Ada vie mut jonnekin", vastasin kaappia penkoen.
"Okei", Jiri naurahti, mutta jäi silti seuraamaan tuskastunutta pengontaani.
Reilua puolta tuntia myöhemmin mä olin vaihtanut vaatteet, sukinut hiukseni ja tehnyt kasvoilleni taikoja peittääkseni tallilookin.
"Loistavaa", Adalind myhäili ja vilkaisi kelloaan. "Sit mennään."
Lähdin ajamaan Jinnilän pihasta Annin istuutuessa pelkääjän paikalle. Oli jotenkin hullunkurista lähteä ajamaan seuraavaan paikkaan suoraan tallilta. Jopa mä olin saanut pitää kiirettä saadakseni lookiani vähän ehommaksi, vaikka olinkin valinnut vaatteeni jo etukäteen. Sain olla onnellinen luonnollisen laineikkaista hiuksistani, joten niille oli riittänyt pelkkä harjaus ja olin valmis. Annikin näytti hyvältä ja en uskonut, että kukaan arvaisi, että hetki sitten olimme olleet rapsuttelemassa hevosia.
"Jännittääkö?" virnistin kaverilleni laittaessani musiikkia vähän kovemmalle.
"Mä en osaa sanoa", Anni vilkaisi minua huvittuneena. "Pitäiskö?"
"Ei tietenkään!" naurahdin.
Ajomatka oli tuttu ja turvallinen, eikä edes kovin pitkä. Ainakin aika kului yllättävän nopeasti. Lopulta parkkeerasin autoni tutun rakennuksen lähelle.Mä olin yrittänyt kuikuilla Adalindin ilmeitä koko ajomatkan, mutta mikään siinä tyynessä hymyssä ei ollut antanut vihjeen vihjettä. Onneksi mä rakastin yllätyksiä.
"Tää on vasta välietappi, jätän auton kotiin", Adalind virnisti avaimiaan kilistellen. Katselin haltioituneena taloa, joka oli meidän vaatimattomaan tönöön verrattuna oikea lukaali.
"Vai että auton kotiin", hymähdin ja seurasin Adaa sisälle.
"Nimenomaan", tyttö hymähti ja katosi eteisestä. Jäin hölmönä seisomaan niille sijoilleni, miettien kuumeisesti kannattaisiko heittää kengät pois vai ei.
"Tuu vaan rohkeesti peremmälle!" Adalind kailotti toisesta huoneesta, joten potkin nilkkurit jaloistani ja lähdin seuraamaan Adan ääntä.
Hetkeä myöhemmin Adalind oli istuttanut mut modernin keittönsä pöydän ääreen ja kaivanut shampanjalasit esiin.
"Kippis", blondi heläytti kaadettuaan lasiin kuohuvaa. Kulmiani kohotellen kilautin lasiani toista vasten ja kohotin sen sitten huulilleni - aloin päästä jyvälle Adalindin illan suunnitelmista.
Me juotiin Annin kanssa koko pullo kahdestaan tyhjäksi jo ihan senkin takia, että mulla oli paha tapa jättää ne avonaisina kaappiin ja unohtaa ne sinne. Toki se oli vain tekosyy, sillä yhden pullon sisältö katosi yllättävän nopeasti kun juttelimme samalla niitä näitä. Välillä vilkaisin vain puhelintani näpytellen viestejä, sillä jatkosuunnitelma kaipasi kovasti kaverini Teemun apua. Meidän ilta ei nimittäin jatkunut kotonani vaan paikkaan siirtymiseen kaivattiin autoa ja mä en aikonut tosiaan enää ajaa.
Sammutin päälle laittamani radion ja aloin viimeistelemään meikkiäni, Annin tehdessä samaa juomansa kanssa. Pienen hetken jälkeen puhelimeni piippasi viestin merkiksi ja mun olo tuntui todella iloiselta.
"Anni! huusin keittiön suuntaan. "Nyt me lähdetään!"
Tyttö tuli mietteliäästi hymyillen perässäni eteiseen ja turhia kyselemättä me astuttiin ulos pimeyteen. Tosin pimeyttä ei kestänyt kauaa, sillä ajotiellä odotti vaaleanharmaa Volvo, jonka takapenkille me Annin kanssa hypättiin. Kuskina toimiva tummahiuksinen Teemu oli reilu parikymppinen jätkä ja mä tykkäsin siitä myös sen takia, ettei se turhia puhunut.
Pian me löydettiin Annin kanssa itsemme seisomasta baarin edustalta.Nyökyttelin myöntyväisenä Adalindin vilkaistessa mua kysyvästi. Kyllähän mulle pieni irtiotto arjesta maistuisi, etenkin näin perjantain kunniaksi, etenkin Fleimissä.
Tyttöjen illat olivat parhaita, vaikka olimmekin kahdestaan. Ensimmäiset hihitykset pakenivat huulilta portsarin kysellessä yrmeästi papereita, jotka saatuaan miehen ilme muuttui vielä tympääntyneemmäksi - ei napannut tälläkään kertaa, vaan meidät oli pakko päästää sisään.
"Tulipa nuori olo", virnistin Adalle kiskoessani takkia päältäni.
"Sähän olet nuori", mua pari vuotta nuorempi tyttö nauroi silmiään pyöritellen.
"Silti", hymähdin ja sujautin narikkalipun pieneen laukkuuni.
Fleimi alkoi hiljalleen täyttyä, kun me seurasimme baarin menoa tiskiltä.
"Toi jätkä katselee sua", supatin Adalindin korvaan pukattuani tätä ensin kylkeen. Tyttö kohotti kulmiaan, joten nyökkäsin nopeasti baarin toisella puolella pöydän ääressä istuvaa nuorta miestä kohti. Olin huomannut hänen seuranneen Adaa katseellaan jo useaan otteeseen.
"Me voidaan joko mennä juttelee sille tai mennä tanssimaan", ilmoitin pirullisesti virnuillen ja kumosin loput valkovenäläisestäni kurkkuuni.
"Hyvää saa aina odottaa!" virnistin myöskin. "Joten eiköhän mennä ottamaan tanssilattia haltuun", naurahdin perään ja lähdin kävelemään mustissa korkokengissäni Annin jalanjäljissä muiden tanssijoiden joukkoon.
Musiikki soi kovaa ja mua alkoi jostain syystä aina hymyilyttämään ihan kauheasti kun mun ja Annin katseet kohtasivat. Teki niin hyvää vaan tanssia, kuunnella musiikkia ja olla kaverin kanssa, että ajattelin poskilihasteni olevan aamulla kipeämpiä kuin jalkani (huono kenkävalinta kostautui aina), mutta hymyileminen ja nauraminen oli vaan niin huippua!
Anni meni jossain kohti tanssirytmissään ihan sekaisin, jolloin tämä kömmähti osittain viereisen jätkän syliin. Mua nauratti miehen hämmentyneet kasvot ja mun oli vaan ihan pakko räpsäistä tilanteesta kuva. Sitten miehen yrittäessä saada Annia tanssimaan, mä nappasin brunettea käsikynkästä ja lähdin taluttamaan tiskiä kohti. Miehen ilme muuttui jos mahdollista entistäkin hämmentyneemmäksi, mutta mä en ajatellut luovuttaa mun illan seuralaista ihan heti kenenkään huomaan.
"Mä tarjoon!" hymyilin säteilevänä ja kun Anni selvästi meinasi kieltäytyä, mutta onneks se tais vihdoin muistaa, että se oli parin nelijalkaisen omistaja ja mä varsinainen ökytyyppi. Mä kutsuin, mä tarjosin.
"Apua, et kai sä kuvannu sitä?! Ada!!" mä puuskahdin puoliksi tosissani, puoliksi nauraen. Mun täytyi toki myöntää, että sen miehen ilme oli ollut näkemisen arvoinen - enhän mä voinut sille mitään, että mun tanssitaidot yllättivät välillä mut itsenikin.
Adalind tyytyi vain tyrkkäämään tilaamansa shotin eteeni ja hymyilemään viattomasti.
"Ootko sä nähnyt tuttuja?" kysyin Adalindilta istuuduttuamme hetkeksi nurkkapöytään.
Ada pudisti päätään saaden mut vaipumaan hetkeksi ajatuksiini. Toisaalta mä olin helpottunut, että sain olla välillä vieraiden ihmisten ympärillä, mutta toisaalta mä olisin halunnut näyttää kaikille mut tunteville, että mä pärjäsin. Vaikka musta oli tuntunut, että mä olin jäänyt yksin ja vaikka mä olin hyväksynyt sen, tämä hetki sai mut tuntemaan itseni voimakkaaksi. Mun ei tarvinnut tuntea huonoa omatuntoa, koska mä en ollut hylännyt ketään.
Meidän ilta tai ehkä ennemmin yö sujui oikeastaan aika samalla jatkumolla. Me juotiin, me tanssittiin ja välillä huilittiin nurkkapöydässä. Välillä me karistettiin toisen kimpusta mahdolliset miesehdokkaat (siis Annihan ei tosiaan enää tarvinnut edes sellaista!) ja sitten me vaan naurettiin. Kaikki oli aika täydellistä ja huomenna se olisi varmaan tuntunut vaan unelta. Vaikka yö olikin aika mahtava, niin kaikki loppui aikanaan. Lopulta me istuttiin taas Annin kanssa Teemun auton takapenkillä. Mun mielestä se Volvo tuntui sillä hetkellä maailman mukavimmalta paikalta, mutta mä en uskonut, että Teemu olisi arvostanut sitä, että olisin jäänyt takapenkille nukkumaan. Oli se miten hyvä kaveri tahansa.
Auto kurvasi pian iltamme alkupaikkaan, eli kotiini. Me hypättiin Annin kanssa nauraen kyydistä ja kuskimme kurvatessa paikalta pois me oltiin jo melkein sisällä.
"Mahtava ilta!" Anni hymyili ja se näytti sillä hetkellä niin onnelliselta, etten olisi uskonut sitä samaksi ihmiseksi kuin tänään alku illasta Jinnilässä tai silloin kun mä ensimmäistä kertaa pyysin avautumaan mulle sen asioista.
Mä nukahdin sinä yönä melkein heti sänkyyni ja Anni oli simahtanut tyytyväisenä viereeni.
Ehkei se olisi ollut silloin niin tyytyväinen jos se olisi tiennyt, että Jiri oli aamuun mennessä pommitellut sitä monilla viesteillä, koska eihän me sille oltu muistettu ilmoittaa, että Anni olisi koko yön muualla.
22. - Aurinko nousee
Anni 9.11.2016Ladoin kinkkua ja juustoa karjalanpiirakan päälle vilkuillen välillä ikkunasta näkyvää maisemaa. Lunta pyrytti taas ihan kunnolla ja se oli meille enemmän kuin siunaus - Jirin ja Alman viimeisillä nollakeleillä lanaama kenttä odotti lumipeitettä kuin jenkit seuraavaa presidenttiään.
Joka muuten valittiin juuri.
Oli hämmentävää, miten paljon tällaisen suomalaisen tavallisen tallaajan elämään stressiä toi - kaiken muun ohella - Yhdysvaltain presidentinvaalit. Mä olin kuvitellut herääväni ja näkeväni Clintonin nimen jokaisessa Iltasanomien otsikossa, mutta ei: mä olin joutunut kyttäämään ääntenlaskentaa vuoroin puhelimen ja television ruuduista vain seuratakseni Trumpin matkaa voittoon.
Että sellainen keskiviikkoaamu.
Aamukahvin tuoma lämpö haihtui nopeasti navakassa marraskuisessa tuulessa. Lumisade oli lakannut, mutta keli oli silti enemmän kuin kolea. Sen tuntuivat allekirjoittavan myös orit, jotka nököttivät tarhassaan siistissä rivissä perät tuulta kohti.
Valkoinen ruusuke lepatti kädessäni, kun kiiruhdin viimeiset metrit tallin ovelle. Ovi avautui narahtaen ja vastaan huokuva lämpö tuntui jumalaiselta.
Kiinnittäessäni sunnuntaista ruusuketta satulahuoneen muiden ruusukkeiden vierelle, pieni hymynkare kiiri huulilleni. Vielä viikko sitten mä olin paineillut kisojen suhteen aivan älyttömästi - mä en ollut pystynyt liikuttamaan toipilasta Väiskiä kunnolla, ja mahdollisuus perua Väiskin startti oli lähestynyt vääjäämättä. Lopulta olin kuskannut orin perjantaiaamuna Seppeleen maneesille ja ratsastanut sen läpi kaikissa askellajeissa. Energisyydestä huolimatta Väiski oli toiminut hyvin, joten olin päättänyt startata sunnuntaina, pienellä riskilläkin. Huomattavasti suurempi riski oli ollut Alma, jonka liikutus oli ollut pitkään kärryttelyn varassa. Lauantaina me oltiin käytetty ponitamma maneesilla, mutta kovia odotuksia kisojen suhteen ei oltu uskallettu asettaa.
Ja kuinkas kävikään. Vaikka Alma oli heittäytynyt hankalaksi lastatessa (päättänyt selvästi, että yksi matkustuskerta viikossa riitti), nuori neiti oli porskuttanut raviohjelman läpi kolmanneksi parhailla prosenteilla. Sen mä olin vielä niellyt, koska ravissa Alma oli aina parhaimmillaan - sillä oli varsin nätti ja tahdikas ravi, kun tamman vain sai malttamaan. Laukka oli aivan toinen juttu, ja vielä verkassa laukannostot olivat olleet katastrofaalisia, pukkien siivittämiä räpellyksiä. Mutta jostain mulle täysin pimentoon jääneestä syystä Alma oli kouluaitojen sisälle päästyään lyönyt päälle ennennäkemättömän vaihteen ja leikkinyt pätkittäin varsin uskottavaa kouluponia. Pois luettuna tietenkin ne pari pukkia toisessa laukkannostossa tai sitä hassua selkkausta tuomaripäädyssä. Jiri oli kuitenkin meinannut pakahtua ylpeyteen heittäessäni Alman miehen hoiviin suunnatakseni verryttelemään seuraavat ratsuni.
Alman ottaminen mukaan kisoihin oli ollut tietoinen riski monellakin tasolla. Ensinnäkin olin tiennyt tamman vievän paljon energiaani, koska se vaati satakymmenen prosenttisen keskittymisen ollakseen aiheuttamatta vaaratilanteita. Siihen päälle kaksi A:n starttia, joista toinen vasta saikulta palanneella Väiskillä. Lailan kanssa olin tottunut starttaamaan kahdesti, koska herkkis-Lashay tuntui oikeasti hyvältä vasta toisessa.
Olin startannut Väiskillä viimeisenä luokassa. Suoritus Lailan kanssa ei ollut mennyt meidän tasolla, joten mun piti tehdä töitä saadakseni ajatukset kasaan ja tilanteen nollattua. Mun onnekseni Väiski ei ollut levitoinut verryttelyssä ja radalla olin saanut ratsastaa rentoa, motivoitunutta ratsua. Radalta poistuessa mä olin rehellisesti sanottuna pidätellyt kyyneleitä, niin hyvältä Väiski oli tuntunut.
Mun saikulta palannut, naurettavan vähän kisoihin treenattu hevonen oli paljastanut taas todellisen luonteensa ja hankkinut meille valkoisen ruusukkeen. Palkintojenjaossa mä olin antanut orin revitellä ihan kunnolla, luvan kanssa.
Alma ravasi höristen tarhan portille kärrätessäni tammalle päiväheiniä.
"Sulla alkaa kuntokuuri", mutisin nakatessani heinää ponin turvan eteen. Talvikarvassa Alma näytti vielä pyöreämmältä, vaikka olikin hoikistunut meille tulonsa jälkeen.
Kunhan kentälle saataisiin hyvä pohja, mä ottaisin Alman useamman kerran viikossa ratsastettavaksi, vaikka mua huolettikin se fakta, miten mä ehtisin palloilla kolmen hevosen kanssa. Alma oli kuitenkin reagoinut kisatilanteeseen niin hyvin, että me haluttiin Jirin kanssa nähdä, mihin kaikkeen tammasta olisi.
23. - @ Liekkijärven terveyskeskus
Anni 16.11.2016Mä vihasin sairaaloita ja terveyskeskuksia. En siksi, etten mä arvostaisi hoitoalan ihmisiä tai luottaisi heihin, mutta jokin siinä kliinisessä ympäristössä puistatti. Ja neulat, ne saivat kylmät väreet kiirimään selkääni pitkin.
Sivelin Jirin kättä saamatta katsettani irti vaaleasta kanyylista. Miehen silmät olivat kiinni ja hengitys syvää. Toinen puoli kasvoista sinersi, koska no, meidän tallin betonilattia oli kova.
Huokaisin syvään. Väsymys painoi silmiä, mutten halunnut lähteä. Illan tapahtumat pyörivät verkkokalvoilla suljettujen silmäluomien takana kuin elokuva, jota joku kelasi taaksepäin aina uudelleen ja uudelleen. Ambulanssin ujellus ja siniset valot meidän pihalla. Adalindin lohduttava halaus, kun tajuton Jiriä nostettiin ambulanssiin.
Sellaisina hetkinä tajuaa, kuinka hektistä elämä olikaan, ja miten järjettömän kova huoli toisesta voi olla.
Adalind oli jäänyt huolehtimaan hevosista, kun mä olin lähtenyt Jirin mukaan Liekkijärven terveyskeskukseen. Ampparikuskit olivat puhuneet aivotärähdyksestä, mutta lopulta sille saatiin varmistus vasta myöhään illalla. Sen lisäksi Jiriä koko viime viikon piinannut "miesflunssa" oli paljastunut keuhkoputkentulehdukseksi ja koska miehen tulehdusarvot olivat reilusti koholla, keuhkokuumeen vaara oli suuri. Näin ollen Jiri oli viettänyt yön terveyskeskuksessa, mun nuokkuessa sängyn vierellä.
Huoneen oveen koputettiin hiljaa. Ovenraosta työntyi Adalindin pää ja tytön varovainen hymy piristi mun päivää suuresti.
"Maistuuko?" Ada uteli kohotetuissa käsissään pahvinen kahvimuki ja sämpylä.
"Joo", vastasin karhealla äänellä. Kurkkua kuivasi, mutta kunnon hörppy maitokahvista helpotti tilannetta.
"Kiitos", huoahdin saaden Adalindin hymyilemään huolestuneesti. Tyttö vilkuili Jiriä, joka nukkui edelleen.
"Miten täällä on menny?"
Kohautin olkiani.
"Jiri oli tossa tunti sitten hereillä, mut antibiootti väsyttää", vastasin. Ada nyökytteli ja istuutui seinän vierustalla nököttävälle tuolille.
"Mä ratsastin aamutallin jälkeen Väiskin ja juoksutin Alman. Mikaela tuli tallille ja lupasi antaa päiväheinät, niin mä lähdin tänne", Adalind kertoi ja mun teki mieli heittäytyä halaamaan tyttöä. En kuitenkaan suomeksi sanottuna kokenut kykeväni moiseen suoritukseen, joten tyydyin vain hymyilemään väsyneesti.
"Kiitos, me jäädään sulle auki."
"Höpö höpö", Ada puuskahti kättään heilauttaen. Mä olin jatkamassa inttämistä, mutta Jirin ähkäisy kiinnitti sekä mun että Adalindin huomion.
"Näitkö sä mitään?" mä kysyin Jiriltä, joka oli jälleen hereillä. Adalind puri hermostuneena huultaan, selvästi yhtä hermostuneena vastauksesta.
"En", Jiri mutisi hiljaa. "Mä olin just hakenut hevoset sisälle ja menossa tekemään ruuat. Sit mä kuulin kolahduksen ja seuraava muistikuva onkin lanssista."
Vilkaisin Adalindia, joka tuntui miettivän samaa - Jirin teilaaja oli poistunut vain minuutteja ennen meidän tuloamme.
"Mitä se on halunnut?" mä kysyin puoliksi itseltäni. Jiri oli hiljaa ja Adalind pudisteli mietteliäänä päätään.
Näin helppoa oli puhkaista meidän pieni, idyllinen kuplamme ja raapaista maalaiselämään yksi jättimäinen miinus. Jiri joutuisi jäämään osastolle vielä ainakin toiseksi yöksi, mutta mun oli pakko päästä nukkumaan.
"Voinko mä tulla sun luo?" kysyin Adalta. "Kävisin hoitamassa tallin sieltä käsin."
Adalind nyökkäsi, mutta Jiri näytti mietteliäältä.
"Entä jos se tulee uudestaan? Eikä kukaan ole kotona?" mies mutisi väsyneesti.
"Mä tuun teille", Adalind ilmoitti. "Lukitaan ovet ja päivystetään. Jos se erehtyy tulemaan uudestaan, me soitetaan poliisit."
![]()
![]()
24. - Pikkujoululahja
Anni 11.12.2016Linet Viiru, väritys Venn
#tb syksyyn, kun Alma oli.... no, Alma.
"JIRI??!!! Miks sä valitsit TÄN kuvan??? Mä näytän ihan kauheelta
shiiit kukaan ei saa ikinä nähdä tätä!!"
"