25. - Cara
Anni 8.1.2017Vuosi tuntui menneen nopeasti, mutta mä en silti ollut varma, oliko se mennyt. Tuntui, että mä olin ehtinyt vuoden aikana elää kolminkertaisesti, vaikka samaan aikaan mä mietin, että siitähän oli vasta vuosi ja kuusi päivää.
Pelkkä ajatus mun eteen polvistuneesta Jiristä sai mun mahanpohjan kutkuttamaan. Voisi luulla, että mä olisin vuodessa jo tottunut ajatukseen ja siihen, että mun nimetöntä koristava sormus oli osa arkea. Mutta silti mä huomasin liian usein katsovani Jiriä huulillani se sama hölmö hymy kuin aina ennenkin.
Vuodessa me oltiin totuttu täyden tallin pyörittämiseen, yritetty ehtiä nauttia arjesta, tehty töitä, rakastettu, riidelty, oltu viikko maapallon toisilla laidoilla. Rakennettu pihatto, laajennettu omaa hevoslaumaa. Vakiinnuttu.
Mulle kulunut vuosi oli ollut hevostäyteisempi kuin koskaan. Lailan hoitamisen ohella mä olin ensimmäistä kertaa elämässäni huolehtinut ikiomasta hevosesta. Kiitos Danielin, mä olin myös päässyt valmentautumaan ja sitä kautta kehittymään Väiskin kanssa.
Alman tulo taas oli tarjonnut mulle ihan uuden väylän - mä olin päässyt koulimaan pippurisesta ponitammasta ratsua, joka se aina välillä suostui olemaan. Samalla mä olin päässyt jakamaan hevosenomistajan iloja ja suruja Jirin kanssa, ja ollut miehen ostopäätöksestä äärimmäisen ylpeä.
Loppuvuodesta mä olin miettinyt, miten vuodesta 2017 voisi muka tulla enää kulunutta vuotta parempi. Mä elin elämää, josta mä en ollut oikeastaan osannut edes koskaan unelmoida.
Ja sitten mä olin nähnyt Caran.
Mustanruunikon puoliveritamman kuva oli piirtynyt mun verkkokalvoille. Ensin se oli ollut ihan harmiton hetken ihastus, mutta loppujen lopuksi mä olin yhä useampana iltana jäänyt tuijottamaan läppärin näytöllä komeilevaa kuvaa.
Jiri sen oli ensimmäisenä sanonut.
"Osta se."
Mä olin nauranut ja pudistellut päätäni. Toinen hevonen Väiskin rinnalle? Lailan ja Alman lisäksi? Oliko mulla varaa? Saatika aikaa?
Mutta se ajatus oli jäänyt silti kytemään, enkä mä ollut mahtanut sille mitään.
Jos Daisy ei olisi tullut pihattoon Alman kaveriksi, mä olisin voinut ostaa Caran seurahevosen varjolla. No joo, suomalaisia puoliverisiä ei ihan noin vain pihakoristeeksi ostettu, mutta silti.
Koska mä olin kehittynyt Väiskin ja säännöllisen treenin myötä ratsastajana, jano oppimiseen oli vain kasvanut. Ainoaksi ongelmaksi koitui Väiskin kapasiteetti, jonka myötä rajat tulivat vastaan. Niinpä mä olin juuri ennen joulua uskaltautunut sopimaan koeratsastuksen.
Yhdeksänvuotias, tasan 170cm korkea, lyhytrunkoinen tamma oli hurmannut mut heti. Se oli herkkä, yhteistyöhaluinen ja sillä oli mielettömän kivat liikkeet.
Kirjoittaessani nimet papereihin ensimmäinen tammikuuta mä olin miettinyt, tulisiko tämä olemaan koko alkavan vuoden paras vai pahin päätös.
Adalind huokaisi ihastuksesta taluttaessani Caran ulos trailerista. Mustanruunikko kohotti päänsä ja tallipihalla kaikuva hirnunta sai sen puhaltamaan pakkasessa höyryävää ilmaa sieraimistaan.
"Pitää takoa silloin kuin rauta on kuumaa", hymähdin puoliksi itselleni, puoliksi Adalle - hokkikeli ei ollut todellakaan paras aika lyödä uutta hevosta muiden joukkoon, mutta mä toivoin, että Alma hyväksyisi Caran siinä missä Daisynkin.
"Joo, hän ei olisi kauaa enää myynnissä ollut", Adalind totesi virnistäen ja sipaisi korviaan höristelevän Caran turpaa.
Tarpeeksi paksun toppaloimen, muutaman heinäkasan ja kolmen vahtivan silmäparin voimin me saatiin ujutettua Cara pihattoon, joka oli nyt oikea tammala.
26. - Hankirallia
Anni 14.1.2017Alma ei edes vaivautunut vilkaisemaan mua, kun kahlasin pihattolaisten tarhan poikki Caran riimua kädessäni roikottaen. Daisy kuikuili mua pihaton ovelta korvat hörössä, hörähtäen hiljaa.
"Sori, vielä ei oo ruoka-aika", naurahdin. Tamma jatkoi tuijottamista niin itsepintaisesti, että se varmaan yritti hypnotisoida mua hakemaan iltarehut jo näin iltapäivän evääksi.
"Hei kaunokainen", tervehdin mustanruunikkoa, joka oli jähmettynyt aloilleen. Tamma oli verhottu pariin loimeen, mutta näytti tyytyväiseltä elämäänsä. Mun oli myönnettävä, että ajatus klipatun Caran majoittamisesta pihattoon oli hirvittänyt, mutta näköjään tammalta löytyi jonkinasteinen luonnonlapsi-puoli, joka näytti viihtyvän pihatossa enemmän kuin hyvin.
Varustin Caran kaikessa rauhassa tallikäytävällä. Radiosta pauhaava musiikki kantautui satulahuoneen ovensuulta ja sai mut hyräilemään mukana. Cara napotti tyytyväisenä paikallaan harjatessani tammaa reippain vedoin.
"Hei", älähdin vaisusti Caran nyhdettyä vetosolmu auki. "Tällainen ei nyt vetele ollenkaan."
Puoliveritamma huokaisi syvään ja nuuhki taskujani solmiessani riimunnarun Väiskin karsinan edustalle uudestaan.
Huiskautin kättäni Jirille, jonka ähätin ikkunasta. Miehen huulille kohosi hyväntuulinen hymy, kun tämä nyökkäsi vastaukseksi. Olin pyytänyt Jirin kuvaamaan meitä, koska sää oli leuto ja kirkas, eli täydellinen valokuvaukseen. Mies oli luvannut tulla, mutta vasta alkuverryttelyjen jälkeen ehtiäkseen ensin hoitaa kengitystensä laskutukset loppuun.
Cara ravasi kaviouran sisäpuolella letkein askelin. Kevensin tamman ravin tahdissa, tehden kulmiin voltit. Pitkillä sivuilla tein loivaa pohkeenväistöä ensin uralta pois ja sitten takaisin, hakien Caraa rehellisemmälle tuntumalle.
Mustankimon parhaita puolia oli ehdottomasti sen laukka - Caran satulassa olisi voinut keinahdella vaikka koko päivän. Mä olin ylipäätään ihastunut tammaan täysin jo tässä ajassa: Cara oli siron rakenteensa ja lyhyen runkonsa puolesta kuin korkea poni, joka vastasi mun ratsumieltymystä täysin. Carassa oli jotain samaa kuin Lailassa, mutta kompaktimmassa paketissa. Tamma oli hyvällä asenteella varustettu ja rehti ratsu, joka teki mitä ratsastaja pyysi, vaatien kuitenkin tarkkuutta apujen kanssa.
"Eiköhän tämä riitä", hihkaisin Jirille laukattuani hetken vielä toiseenkin suuntaan.
"Ai", mies puhahti. "Nyt jo?"
"Mä ajattelin käydä laitumella", vastasin virnistäen. Jiri nyökytteli hyväksyvästi ja käveli avaamaan kentän portin mun järjestelmäkamera kaulassaan roikkuen.
Cara puhisi innostuneena päästessään kävelemään oritarhan ohi. Kolmikko hirnahteli tammalle siististä rivistä, yrittäen hurmata tumman neitokaisen siltä istumalta. Cara ei kuitenkaan tuntunut liiemmin kosijoistaan välittävän, vaan tuijotti eteemme vähitellen levittäytyvää aukeaa, johon taas kesällä kohoaisi orilaidun.
Cara oli hauska persoona: vaikka se steppaili intopiukeana lumihangessa tiedostaen varsin selvästi, ettei sitä enää ympäröineet aidat, tamma odotti silti kiltisti lupaa laukata. Kun Cara vihdoin sai siihen luvan hetken ravailun ja tunnustelun jälkeen, se otti asian varsin maltillisesti ja matkaan päästiin ilman turhia hölmöilyjä.
Tuulenvire puhalsi vasten kasvoja, kun Cara nelisti laitumen poikki korvat pystyssä. Vaikka mä uskoin tamman pysyvän käsissä, päätin silti pelata varman päälle ja istua syvällä satulassa.
"Eiköhän tällä maastoon uskalla lähteä", hymyilin Jirille, jonka eteen olin Caran lopulta pysäyttänyt. Tamma oli pysynyt kontrollissa ja parin laukkaspurtin jälkeen oli loppuverkan vuoro.
Jiri nyökkäsi katse kamerassa.
"Onnistuiko ne?" tiedustelin uteliaana. Jiristä oli kehkeytynyt vuodessa vakuuttava kuvaaja, joka alkoi ymmärtää hevoskuvauksen päälle pelottavan hyvin.
"Mmm", mies mutisi kulmat kurtussa. Taputin Caran sileää kaulaa ja pyysin Jiriltä ratsastusloimen, jonka mies oli taitellut harteilleen.
Purettuani Caran tamma pääsi takaisin tarhaan. Seurasin katseellani Almaa, joka luimisti ohitseen kävelevälle Caralle. Ponitamma oli tehnyt pelisäännöt selväksi heti alkuun, muttei ollut ainakaan todistettavasti höykyyttänyt uusinta tulokasta sen jälkeen. Carakin vaikutti hyväksyvän asian ja pitäytyi kunnioittavan välimatkan päässä Almasta, hengaillen silloin tällöin Daisyn vieressä. Tämä tuntui välillä riesovan Almaa, joka oli ihastunut pilkulliseen ystäväänsä heti tamman saavuttua.
"Näytä nyt", maanittelin kävellessämme taloa kohti. Jiri huokaisi ja ojensi kameran käteeni.
"Oi", henkäisin. "Nää on upeita."
Linet © Anne L., väritys Víva VRL-13593
27. - PäivitysAnni 19.1.2017
Joskus joutuu valitsemaan, haluaako esim. mennä naimisiin lähimmän vuoden sisällä ja järjestää hulppeat häät, vai laajentaako tallia. No, me laajennetaan tallia.
28. - Väiski treenissä
Anni 25.1.2017Kun mä olin kuullut Lauri Merikannosta ja hänen tulostaan Suomeen, mä olin tottakai käyttänyt tilaisuuden häikäilemättä hyödyksi. Kun olin saanut selitettyä, missä ihmeessä Liekkijärvi sijatsi ja kuinka hyviä ratsastajia ja hevosia Seppeleessä oli, me oltiin lyöty viikonloppu lukkoon ja mä olin vetänyt pienen voitontanssin.
Kunnes olin tajunnut, että mun täytyi valita Väiskin ja Caran väliltä.
Loppupeleissä päätös oli kääntynyt nopeasti Caraan: meillä oli takana vähemmän treeniä valvovan silmän alla, eikä maastoestetreenejä vielä ollenkaan. Mutta koska sileäntyöskentely ja muutamat estetreenit olivat sujuneet, uskalsin hyvillä mielin ilmoittaa itseni mukaan juuri Caran kanssa.
Koska Väiski saisi vapaan viikonlopun maaliskuisen tehotreenin aikana, mä olin päättänyt työstää oria tehostetusti tulevan kuukauden ajan. Daniel oli käynyt viikonloppuna, jolloin Väiskistä olikin irronnut ihan hyviä pätkiä. Ja koska Jiri alkoi oikeasti olla ihan hemmetin uskottava hevoskuvaaja, mä sain nauttia fiiliksistä vielä jälkikäteenkin.
© Anne L. (linet), Velma (väritys)